Mikko Laakso

Mihin menet Kokoomus?

2012-02-14T10:23:00.002+02:00

Kokoomus on tullut tunnetuksi viimeisen kymmenen vuoden aikana milloin työväen puolueena, milloin vihreiden sävyjen vaihtoehtona ja milloin vastuullista ja niskalenkitettyä markkinataloutta kannattavana puolueena. Kuluneena aikana puolueen aatteellinen paino on valunut perinteitä vaalivasta oikeistolaisuudesta kohti dynaamista, vastuuta kantavaa ja liberaalia keskusta-oikeistolaista painotusta. Kapitalismi ja kypäräpappi ovat vaihtuneet eurofederalismiin ja Guggenheimiin. Keskeinen yleisilmiö puolueen ajamassa linjassa on ollut jo pitkään selkeiden tavoitteellisten ja aatteellisten linjausten vaihtuminen mielikuvien markkinointiin. Muoto on ottanut yliotteen sisällöstä.

Pohtiessamme nykykokoomuksen tarkempaa poliittista linjaa - tai pikemminkin sen linjattomuutta - on kysymykseen helpointa pureutua sen kautta, mitä Kokoomus ei ole. Toisin sanoen parhaan selon linjasta antaa se, kenet puolue on asettanut päävastustajakseen. Loogisesti ajatellen, eduskunnan vähiten sosialistisen puolueen päävastustajan tulisi olla sosialistit, etunenässä vihervasemmisto. Jostain kumman syystä näin ei kuitenkaan tunnu olevan. Tämän sijaan päävastustajaksi on valikoitunut konservatiivipuolue, Perussuomalaiset. Kenties osuvimman kiteytyksen uuteen jaotteluun liittyen on antanut hallituskumppani SDP:n väistyvä puoluesihteeri Mikael Jungner hokemallaan, jonka mukaan "oikeisto-vasemmisto -jaottelu ei ole enää relevanttia". Hänen mukaansa uusi jako kulkee "konservatiivien ja edistysmielisten välillä". Näin ollen poliittiset vastakohtaparit ovat katoamisen sijaan vaihtuneet.

Euroskeptisyys, perinteiset arvot ja konservatismi on koettu mielikuvallisina inhokkeina, joita vastaan taisteleminen on luonnistunut liberaalin suvaitsevaisuuden ja nuorekkaan kansainvälisyyden avulla. "Älä anna sosialistin leikkiä rahoillasi", on vaihtunut "ei me olla mikään Impivaara!" -kommenteiksi. Kokoomus on määrittänyt pääpainotustaan uudella polarisaatiolla pois yksilönvapaudesta ja oikeistolaisuudestaan kohti trendikästä, kansainvälistä ja pörröistä.

Pyydellessään anteeksi omaa aiemmin juurekasta ja johdonmukaista arvopohjaansa, on puolue mukautunut viherrelativistiseen narratiiviin saadakseen hyväksyntää itsellensä. Kokoomus onkin riisuttu pois aseistaan ja näkemyksistään: sen asema suurimpana puolueena on täysin irrelevantti niin kauan kun se alistuu muiden asettamiin rooleihin uskaltamatta muotoilla omaansa. Näin ollen todellinen vallankäyttäjä yhteiskunnassamme on roolien asettaja, vasemmisto. Niin kauan kuin Kokoomuksen ehdollistuminen ja anteeksipyytely säilyy ennallaan - vaalivoitot ja -tappiot ovat oikeistolaisten uudistusten etenemisen kannalta yhdentekeviä.

Tulevaisuus

Mihin suuntaan Kokoomuksen tulisi matkata, mikä sen tulevaisuus voisi olla? Vanhan säilyttäminen ja radikaali uudistuminen sinänsä tuskin ovat itseisarvoisia suhtautumismalleja muutokseen, ne ovat ennemminkin tapoja reagoida dynaamiseen toimintaympäristöön, joka myllertää jatkuvan muutoksen kourissa. Huomioiden muuttuneen toimintaympäristön, selvästikään paluu kypäräpappeutuun ei ole yhtään sen johdonmukaisempi ratkaisu, kuin nykyinen mielikuvapopulismi. Ongelmaksi muodostuukin se, että mistä rakentaa uusi linja? Tarvitaanko Kokoomusta ylipäätänsä?

Ottaen huomioon nykyisen poliittisen kentän eturyhmäpainotteisuuden, on vastaus Kokoomuksen tarpeellisuuteen selkeästi kyllä. Puoluekartalla ei sijaitse muita varteenotettavia puolueita, joiden tavoitteena olisi puhtaasti kokonaisedun ajaminen eturyhmien sijaan. Tämän lisäksi Kokoomus on puoluekentän vähiten sosialistinen. Sen tulisi herätä uudelleen johdonmukaisuuteen ja luoda yhteiskuntaan diskurssi joka suosisi perinteistä suomalaista talonpoikaisjärkistä oikeistolaisuutta. Puolueen tulisi toimia myöskin johdonmukaisesti talousuudistuksissa: vaikka Kokoomus on istunut jo merkittävän ajan yhtäjaksoisesti hallituksessa, ei se ole kyennyt lähimainkaan siihen, mihin veljespuolue Moderata samlingspartiet on Ruotsissa kyennyt.

Pohdittaessa uutta linjaa puolueelle, esikuvaksi voitaisiin ottaa kenties Suomen kansalta vahvan presidentin mandaatin saanut Sauli Niinistö. Hänen imagonsa on selkeästi vedonnut suureen osaan kansasta, josta kertoo varsin hyvin hänen ylivoimainen vaalivoittonsa. Niinistö on puhunut Suomen kansalle uskottavasti harjoitetun politiikan kipukohdista kritisoiden tarvittaessa oman puolueensa johtoa. Oikeistolainen Niinistö on uskaltanut puuttua perusteettomaan valtiontalouden velkaantumiseen, euro-bailoutteihin sekä kyseenalaiseen kuntauudistukseen. Kenties tulevaisuuden Kokoomus voisi ottaa askelia Niinistön viitoittamaan suuntaan?

Hyve

2012-01-13T01:56:00.015+02:00

Mooraalisuus ja hyveellisyys ovat mielenkiintoisia asioita. Hyveiksi katsotaan usein sellaisia asioita kuin lähimmäisestä huolehtiminen, kanssaihmisten kunnioittaminen sekä avun antaminen sitä tarvitsevalle. Länsimaisessa eettisessä katsannassa ajatellaan usein, että hyve määrittyy sen takana olevasta moraalista eli pohjimmiltaan empatiasta asettua toisen asemaan ja halusta pyyteettömästi auttaa.

Kristillisessä katsantakannassa, toisin kuin muissa abrahamilaisissa uskonnoissa, hyveen ja moraalisen toiminnan katsotaan yleensä lähtevän yksilön sisältä ja tärkeänä pidetään toimijan moraalista intuitiota, eli omaatuntoa. Tärkeätä ei ole niinkään minkään kiveen kirjoitetun säännöstön noudattaminen, vaan ennemminkin intuitio hyvästä ja pahasta, oikeasta ja väärästä. Moraalinen arvottaja toimii siis tietyllä tapaa subjektiivisesti jonkinlaisen jumalallisen ohjauksen ja moraalisen intuition perusteella, koettaen löytää vapahdusta Jumalan armosta.

Toinen tärkeä lähtökohta on ihmisen turmeltuneisuuden tunnustaminen heti lähtökohtaisesti. Jokainen ihminen on täysin kykenemätön elämään synnitöntä elämää, jonka puitteissa tämän on pyydettävä säännöllisesti anteeksi omaa vajaavuuttaan ja turmeltuneisuuttaan. Vaikka ajatus tästä saattaa kuullostaa lohduttomalta, voidaan näkökulmasta riippuen asia nähdä toisinkin.

Jeesus Nasaretilainen vierasti todella voimakkaasti kaikenlaisia hurskastelijoita todeten, ettei yksikään heistä ole synnissä kylpeviä turmeltuneita yhtään sen parempia: "se joka itsensä ylentää, se alennetaan; kun taas se joka itsensä alentaa tulee ylennetyksi". Näin ollen ihmisyksilön tiedostaessaan oman vajaavaisuutensa, yrittämättä tätä keinotekoisesti peitellä tai kieltää, on pelastus mahdollinen myös mitä paatuneemmalle rikolliselle, murhaajasta raiskaajaan. Lohdullista on tunnustaa oma mitättömyytensä ja puutteellisuutensa, jolloin taivaan portit aukeavat armosta Jumalaan. Toinen ryöväreistä Jeesuksen vierellä ristiinnaulittuna Golgatan kukkuloilla sai vapahduksen, vaikka tämä oli yhteiskuntansa pohjasakkaa.

Juutalaisuus ja islam
Juutalaisuus ja islam puolestaan painottavat sääntöjen noudattamista ja yksilöiden ulkoisen toiminnan kaitsemista. Hyveellinen juutalainen on sellainen yksilö, joka noudattaa mahdollisimman kattavasti Toorassa 613:sta lueteltua mitsvaa, eli jumalallista käskyä. Juutalaisuus keskittyy täten siis yksilön toiminnan ulkoiseen tarkasteluun, sisäisen ajatusmaailman ollessa toissijainen. Jaottelu hyvän ja pahan välillä ei ole niin yksinkertaista, kuten kristillisyydessä vaan ennemminkin ne täydentävät jollain tapaa toisiaan, molempien ollessa luomistyön seurausta. Käsitys pelastumisesta on myös abstraktimpia ja epämääräisempiä.

Kuten juutalaisuus, myös islam nojaa oppinsa ulkoisen toiminnan ja erilaisen jumalallisen lainsäädännön noudattamiseen. Tärkeätä on almujen antaminen, korkokielto, paastoaminen ja säännöllinen rukoileminen. Islam ottaa vielä juutalaisuutta vahvemmin kantaa siihen millainen on hyvä yhteiskunta. Tästä esimerkkinä islamilainen sharialaki, jonka tulkinnasta vastaavat uskonoppineet. Laki tulee siis Jumalalta ja sen noudattaminen määrää yksilön hyveellisyyden.

Juutalaisuus ja islam ovat täten verrattaessa kristinuskoon hyvin erilaisia, vaikka ne ovat sinänsä hyvin läheistä sukua toisillensa. Varsinkin islamin kietoutuessa jo lähtökohtaisesti valtiovaltaan, on kyseessä enemmän kuin pelkkä uskonto siinä mielessä, että se antaa ymmärtää myöskin kuinka toimiva yhteiskunta järjestetään. Myöskin juutalaisuuden perusta on ensisijaisesti kieltoihin ja rajoituksiin pohjautuva, perustuen muun muassa jo edellä mainittuun 613 mitsvaan. Kuten Islam, se perustuu vahvaan jumalalliseen lakiin. Jos tarkastelemme vaikkapa Mooseksen lakitaulujen kymmentä käskyä, huomaamme, että likipitäen jokainen niistä liittyy jonkin asian kieltämiseen. Lähes jokainen käskyistä alkaakin englannin kielellä "Thou shall not...". Tämä erottaa sen kristillisestä sisäistä moraali-intuitiota painottavasta hyvetulkinnasta.

Kristinusko ei ota sen sijaan (ainakaan yhtä voimakkaasti) kantaa siihen miten yhteiskunnan tulisi järjestyä. Jeesus Nasaretilainen opetti, että "antakaa Caesarille, mikä Caesarille kuuluu, ja Jumalalle, mikä Jumalalle kuuluu". Näin ollen hän halusi erottaa uskonnollisen vallan maallisesta valtiovallasta. Myöskin puhuessaan itsestään juutalaisten kuninkaana, hän pyrki aina tekemään selväksi sen, ettei kyse ole maallisesta kuninkuudesta rikkauksine ja maallisine valtakuntine. Sen sijaan hän painotti olevansa uskonnollinen johtaja, joka tulisi vapahtamaan maailman.

Sosialismista
Palatkaamme taas hyveeseen. Islam ja juutalaisuus implisiittisesti ilmaisevat siis, että hyveellinen yhteiskunta saavutetaan siten, että ulkopuolinen valtiovalta tai muu voimaa käyttävä ja lakia valvova auktoriteetti kykenee tekemään kielloillansa ja rajoituksillansa ihmisistä hyveellisempiä. Etenkin islamilainen laki näkee muun muassa, että valtio kykenee tekemään ihmisestä paremman esimerkiksi kieltämällä tältä sian lihan syömisen. Juutalaisuus ja islam pohjautuvat näin ollen filosofiaan, jossa hyve ei ole lähtöisin yksilön intuitiosta tai sisäisestä taipumuksesta hyvään; tämä täytyy näiden mukaan tehdä hyväksi, tai hyveellisyyttä pitää muuten valvoa.

Edellä kuvattu ajatus siitä, että valvova valtiovalta (tai muu auktoriteetti) voi tehdä ihmisestä moraalisesti paremman, on sukua sosialismille. Keskitettyyn tulonjakoon ja rajoittamiseen perustuva yhteiskuntamalli lähtee myös liikkeelle tästä ajatuksesta. Sosialistisessa mallissa yläpuolella oleva (uskonnollisluontoinen) laki ja sen manifestointi valtion kautta nähdään keinona lisätä hyveellisyyttä yhteiskunnassa. Se jakaa siis epäkristillisen näkemyksen siitä, että hyveellisyys voi toteutua myös vaikka osapuoli ei toteuttaisi hyvettään omasta sydämestään ja vapaaehtoisesta vilpittömyydestään.

Kuitenkin kristillisperäinen ja humaani eettinen näkemys hyveestä lähtee ihmisen omasta intuitiosta ja siitä, mitä liikkuu hänen päänsä sisällä. Hyve on jotain sellaista, joka toteutuu vapaaehtoisuuden vallitessa. Jos pakotan väkivallalla henkilöä A luopumaan osasta omaisuuttaan ja antamaan tämän henkilölle B, tekeekö tällainen teko minusta hyveellisen? Onko tällainen teko hyveellinen? Sosialismin mielestä voi olla. Ihmisläheisestä länsimaisesta katsannasta tässä ei ole mitään hyveellistä. Sen sijaan, jos vapaaehtoisesti autan vaikkapa varattomia tuttuja tai muita läheisiäni omalla varallisuudellani heidän päästäkseen kalliiseen syöpähoitoon, on kyseessä oletusarvoisesti mitä hyveellisin ja pyyteettömin teko. Tällöin kyse on lähimmäisen rakkaudesta, eikä pakotetusta hyveellisyydessä, kuten sosialismissa.

Näin ollen kritisoitaessa liberaalia minimivaltiota, ilmaisee arvostelija implisiittisesti myös sen, että pakottaminen eli aloitteellinen väkivalta voi tehdä ihmisestä ja yhteiskunnasta moraalisesti paremman.

Luottamus - Pääomien pääoma

2011-12-29T02:27:00.008+02:00

Kirjoitimme Thomas Taussin kanssa Aalto Yliopiston kauppakorkeakoulun johtamisen peruskurssilla yhteisenä ryhmätyönä kirja-arvion/esseen Risto Harisalon ja Ensio Miettisen kirjaan "Luottamus, Pääomien pääoma" pohjautuen. Valitsimme aiheeksi uusinta uutta suomalaiselta johtamistieteiden kentältä. Luottamus - Pääomien pääoma (2010) on uusi versio samojen kirjoittajien 15 vuotta aikaisemmasta Luottamuspääomasta, joka on myös käännetty englannin kielelle. Osaltaan valintaan vaikutti mielenkiintoinen aihe, jossa luottamusta verrataan pääomaan. Tämä on yleisesti ottaen vielä melko vähälle huomiolle jäänyt teoria. Toisekseen Harisalo ja Miettinen ovat artikkelin tekijöille kirjoittajina tuttuja jo entisestään.

Sisältö:

1. Kirjoittajien esittely
2. Luottamus kokonaisuudessaan
3. Käsittelyys sosiaalinen ja luottamuksellinen pääoma
4. Pohdinta
5. Viitteet
6. Lähteet

1. Kirjoittajien esittely
Tampereen yliopiston johtamistieteiden laitoksella professorina toimiva Risto Harisalo on suomalaisten akateemikkojen keskuudessa yksi niistä harvoista pioneereista, jotka ovat perehtyneet klassiseen liberalismiin sekä markkinatalousteoreettiseen chicagolaiseen ja itävaltalaiseen koulukuntaan. [1] Tämä ymmärrys tulevaisuuden ennustamattomuutta, yhteiskunnallista spontaania järjestystä ja keskussuunnittelun haasteita kohtaan näkyy kaikessa hänen tuottamassa sisällössään. Harisalo kävi luennoimassa kuntapolitiikasta Töölön kirjastossa 1.9.2011 Hyvinvointivaltio 3.0 -seminaarissa, jota tämän artikkelin kirjoittajat olivat järjestämässä.

Toinen kirjan kirjoittajista on Harisalon edesmennyt ystävä, tunnetun Ensto Oy:n perustaja ja keksijä Ensio Miettinen. Miettinen toimi nuoresta asti yrittäjänä hankkien vuosikymmeniä kokemusta innovaatioiden kehittämisestä ja käytännön organisaatiojohtamisesta. [2] Hänellä oli myös teoreettista filosofista ymmärrystä, minkä ansiosta hän päätyi vanhoilla päivillään kirjoittamaan yhteiskunnallisia kirjoja. 80-vuotias Miettinen kuoli joulukuussa 2010 Luottamus-kirjan jäädessä hänen viimeiseksi akateemiseksi työkseen.

Kun kirjoittajina ovat suomalainen teollisuuden suurmies ja hallintotieteellinen markkinatalousteoreetikko, siihen on pakostikin kiteytynyt toisiaan täydentävää viisautta. Toinen tämän artikkelin kirjoittajista on lukenut aikaisemmin 4 muuta Harisalon kirjaa, joista kaksi on kirjoitettu yhdessä Ensio Miettisen kanssa. Heidän kirjoistaan tuttu helppolukuisuus, johdonmukaisuus ja asiakokonaisuuksien hierarkkisuus viimeisteen houkuttelivat valitsemaan Luottamuksen kirja-arvion kohteeksi.

2. Luottamus kokonaisuudessaan
Luottamuksen roolin näkeminen ratkaisevana taloudellisen ja yhteiskunnallisen toiminnan perustana ei ole aivan uusi, mutta kuitenkin verrattain harvinainen ajattelutapa johtamistieteissä. Johtamisen perusteita käsittelevissä kirjoissa käsitellään kanonisoituja johtamisen paradigmoja, joissa luottamusta ei kuitenkaan löydy omana kokonaisuutenaan. Uusimmista pääsykoekirjoinakin käytetyistä teoksista, ei löydy mm. ihmissuhdekoulukunnastakaan huolimatta luottamusta omana aiheenaan. Verrattaessa esimerkiksi organisaatiorakenteisiin luottamus on paljon moniuloitteisempi ilmiö. Eniten se liittyy inhimillisten resurssien johtamiseen, mutta kyseessä on joka tapauksessa myös muutosta, strategiaa ja yhteiskuntavastuuta määrittävä tekijä.

Harisalo ja Miettinen tutkivat luottamusta yksilön lähtökohdista peliteoreettisen ja mikrotaloustieteellisen lähestymistavan kautta kohti yhteisöllistä, organisaatioteoreettista ja kansantaloudellista analyysiä. He eivät kyseenalaista tai haasta kanonisoituja teorioita, vaan perustavat näkemyksensä yhdistellen niitä aivan uudella tavalla. Pikemminkin pyrkimyksenä on osoittaa, että luottamus on jotain paljon kokonaisvaltaisempaa, pääomien pääoma.

Tavanomaisesti eniten luottamuksen merkitystä käsittelevä liiketalouden ala on markkinointi. Luottamusta käsitellään siinä mm. yksilötasolta kumpuavaan markkinointihenkisyyteen ja jatkuvaan parantamisen haluun liittyen [3]. Markkinoinnin poikkitieteellisyyden ansiosta se on avoin sanalliseen logiikkaan perustuvalle talousajattelulle. Valtavirran kansantaloustieteellä, rahoituksella ja kirjanpidolla on taipumus perustua yksipuoliseen lähestymistapaan, matemaattiseen analyysiin. [4] Matemaattis-tekninen analyysi hautaakin helposti alleen liiketalouden luovuutta ja laadullisia ilmiöitä korostavan puolen, jota markkinointi ja johtaminen enimmäkseen ovat [5].

Nykyään markkinoinnista on kovaa vauhtia tulossa kokonaisvaltaisempi liikkeenjohdollinen liiketaloustieteen haara. Se käsitetään yhä useammin strategiseksi liikkeenjohtoajatteluksi [6]. Vastaavasti organisaatiojohtaminen ei enää käsitä pelkästään organisaation sisäisiä hallintorakenteita, vaan kaikkia mahdollisia sidosryhmiä yhteiskunnassa. Harisalo ja Miettinen onnistuvatkin pohtimaan luottamusta organisaatioiden ja koko yhteiskunnan kautta tuoden mukaansa elementtejä sekä sosiologiasta että jopa kansantaloustieteestäkin. Kirjan tieteellisenä pyrkimyksenä on edistää ymmärrystä luottamuksen pääomaluonteesta. Kyse ei ole vain numeroilla mitattavasta resurssista tai tuotannontekijästä, vaan toiminnan mahdollistajasta liiketaloudessa sekä koko yhteiskunnassa.

Harisalo ja Miettinen kutsuvat luottamuspääomaa ensimmäiseksi säännöksi, josta on johdettavissa neljä muuta pääoman muotoa. Nämä ovat taloudellinen pääoma, sosiaalinen pääoma, tiedollinen pääoma ja tulkinnallinen pääoma. Luottamuspääomalla väitetään olevan eräänlainen kerroinvaikutus muille pääomille. Tämä tarkoittaa, että luottamuksen lisääminen yhdellä kuvitteellisella yksiköllä vahvistaa muita pääomia jopa suuremmalla määrällä. Kyseessä on vipuvaikutus. Luottamuksen heikentyminen vastaavasti lamaannuttaa muiden pääomien tehokkaan hyödyntämisen.

Luottamuspääoman merkityksen ymmärtää parhaiten lähestymällä sitä ensin tulkinnallisen pääoman kannalta. Tulkinnallinen pääoma avartaa ajattelua ja auttaa näkemään asioiden syitä ja seurauksia uudessa valossa. (7) Avarakatseisuus on uutta luovassa taloudellisessa toiminnassa ensiarvoista. Taloutta ei ole ilman ihmistä. Avarakatseisuutta ja tulkinnallisuutta tarvitaan ennen kaikkea sosiaalisessa vuorovaikutuksessa. Parhaimmillaan vuorovaikutuksellisuus saa aikaan kannustimia yhteistyöhön sellaistenkin osapuolten välillä, joilla voi olla eriäviä henkilökohtaisia päämääriä.

Tulkinnallinen pääoma aktivoi tiedollisen pääoman. Sen potentiaali on tiedon hankkimisessa ja tuottamisessa. (8) Tiedollinen pääoma yhdistää tulkinnallisen pääoman ja analyyttisen ajattelun. Tämä yhdistelmä on pohja innovatiiviselle ajattelulle ja toiminnalle.

Sosiaalinen pääoma vahvistaa ihmisten yhteenkuuluvuutta ja määrittelee instituutioita. (9) Tämä perustuu osittain edellä mainittuun tiedolliseen pääomaan, kykyyn tulkita ja käsitellä erilaisia tilanteita ja käytäntöjä analyyttisesti. Tiedollisen pääoman avulla on mahdollista kehittää sosiaalista pääomaa, hyödyntää yhteisössä vaalivaa potentiaalia ja nähdä hyödyllisiä verkostoja.

Taloudellinen pääoma kanavoi aineellisia ja inhimillisiä resursseja yhteisiin päämääriin sekä kannustaa ottamaan riskejä. (10) Luottamus ja taloudellinen pääoma ovat täten yrittäjyyden elinehto. Yrittäjyys on epävarmaan tulevaisuuteen suuntautuneita valintoja. Ilman minkäänlaista luottamusta on ylipäätään mahdotonta ottaa riskejä edes lyhyellä aikavälillä. Taloudessa luottamus saa aikaan uskoa tulevaan. Tämä mahdollistaa kärsivälliset pitkän aikavälin suunnitelmat pelkän kvartaalitaloudellisen pikavoiton hakemisen sijaan.

Taloudessa luottamuksesta seuraa moraalitalous. Kun ihmiset hyväksyvät ne instituutiot, joista heidän hyvinvointinsa riippuu, syntyy työnjakoa. Pitkät tuotantoketjut ovat tästä hyvä esimerkki. Valmis lyijykynä ei ole päätynyt käyttäjänsä käteen suoran luottamuksen kautta aivan jokaista yksittäistä materiaalin tuottajaa ja tuotantoketjun jäsentä kohtaan. Tuotantoketjun osapuolet eivät tunne toisiaan suoraan. Kumin, grafiitin ja puun tuottajat luottavat taloudelliseen markkinaprosessiin ja spontaaniin järjestykseen.

Edellä tarkasteltu luottamuspääoman teoreettinen viitekehys muistuttaa hyvin paljon Tienarin ja Meriläisen suhteissa rakentuvaa näkökulmaa johtamiseen ja organisointiin. Tämän näkemyksen mukaan tieto on ihmisten välisissä suhteissa ja perusluonteeltaan laadullista. Tutkimuksen painopiste on tulkinnallisuutta vaativissa sosiaalisissa käytännöissä. Tälle näkökulmalle vastakkainen lähestymistapa on yksilökeskeinen näkökulma. Se painottaa tiedon yksilöllisyyttä ja objektiivisesti tutkittavien ilmiöiden tarkastelua. (11) Tämä näkökulma on hyödyllinen oletettaessa organisaation muotoutumisen olevan konstruktiivinen sosiaalinen prosessi.

Suhteissa rakentuva ja yksilökeskeinen tietoteoria ovat hyvin vanhoja tieteenfilosofisia kysymyksiä, joita ei suinkaan ole keksitty vasta viime vuosina. Toisin kuin Tienari ja Meriläinen, Harisalo ja Miettinen pyrkivät osoittamaan oman näkemyksensä tieteellisen perustan. Kirjassa on referoitu paljon erilaisia tieteellisiä keskusteluja, teorioita ja annettu uteliaammalle lukijalle kattavasti lähdeviitteitä. Tieteellisen perustan rakentaminen antaa lukijalle selkeän kuvan siitä, mikä on kirjoittajien rooli tieteellisessä keskustelussa, ja miten he tuovat siihen lisäarvoa. Tämän tieteellisen viitekehyksen tunnistaminen helpottaa luottamuspääoman ymmärtämistä.

Luottamuspääomalle olennainen tulkinnallinen pääoma nojaa subjektivismiin ja eksistentialismiin. Eksistentialismi korostaa ihmisen vastuuta itsensä kehittämisestä myös niissäkin tilanteissa, joissa ihmiset toimivat yhdessä. (12) Subjektivismin perusoletus on, että viime kädessä ainoa asioita arvottava toimija on yksilö. (13) Subjektivismi on erityisen selitysvoimainen teoria varsinkin taloustieteessä, jossa marginalismin vallankumous 1800-luvun lopulla kumosi Adam Smithin klassisen hintateorian ja Marxin työnarvoteoriat. (14) Tunnetun marginalistin Eugen von Böhm-Bawerkin oppilas Ludwig von Mises kehitti subjektivismin pohjalta oman prakseologiaksi kutsutun valintateoriansa. (15)

Harisalo ja Miettinen hakevat selitysvoimaa subjektivismin ja prakseologian tieteenfilosofiasta ja taloustieteestä. Ei ole olemassa yksilön tietoisuuden ulkopuolista subjektia. Täten ihmisten sosiaalisessa elämässä on hyvin rajallisesti objektiivisia tosiasioita. Kaikki taloudellinen toiminta, hinnat ja investoinnit ovat ihmisen subjektiivisten valintojen tuotetta. Tästä seuraa, että yhteiskunnassa on mahdotonta tietää, mitä kehitys tuo tullessaan. Tällainen ihmisen tietämättömyys on korjaamatonta. (16) Samalla tarve tulkinnalliselle, sosiaaliselle ja edelleen taloudelliselle pääomalle on loputon.

Harisalo ja Miettinen murskaavat näkemyksen, jonka mukaan organisoinnin täytyisi olisi hierarkkista ja yksiselitteistä päätöksentekoa siitä, miten organisaatiota kehitetään. Heidän näkemyksensä mukaan luottamuspääoman kannalta on olennaista saada ihmiset osallistumaan ja ottamaan vastuuta. Tämä auttaa kohtaamaan ja hallitsemaan muutoksia sekä etsimään mahdollisuuksia kaikilla organisaation tasoilla. (17) Monet uudet johtamisopit jakavat saman johtopäätöksen. Johtamistieteissä suositaan enemmän säännönmukaisuuksien tai toimivien käytäntöjen etsimistä kokeellisesta aineistosta, mm. yrityksiä vertailemalla. Harisalo ja Miettinen ovat osoittaneet sen olevan johdettavissa tieteenfilosofialla.

3. Käsittelyssä sosiaalinen ja luottamuksellinen pääoma
Harisalo ja Miettinen pohtivat teoksessaan luottamuksen roolia ja sen aikaan saamia etuja. Yksittäisen organisaation ja koko yhteiskunnan toiminnan edellytyksenä nähdään luottamuspääomaksi nimetty ilmiö. Luottamuspääoma synnyttää otollisen ympäristön ns. sosiaalisen pääoman karttumiselle. Sosiaalisella pääomalla tarkoitetaan tässä tapauksessa instituutioita, eli pelisääntöjä, käytäntöjä ja sosiaalisia periaatteita, joiden noudattaminen organisaatiossa on toiminnan kannalta elintärkeää. Harisalo ja Miettinen pohtivat jopa sitä, onko itse luottamuspääoma jopa täysin sama asia kuin sosiaalinen pääoma. Akateemisessa maailmassa jaottelusta ei ole yksimielisyyttä. Sosiaalista pääomaa päädytään kuitenkin kirjassa käsittelemään luottamuspääoman alalajina.

Miten sosiaalinen pääoma ilmenee? Luottamuksesta nouseva sosiaalinen pääoma tarkoittaa Harisalon ja Miettisen mukaan sitä, että yksilöt kykenevät nojaamaan yhteisiin instituutioihin ilman oletusarvoista hyväksikäytetyksi ja petetyksi tulemista. Sosiaalisella pääomalla on neljä ulottuvuutta: instituutiot, säännöt, kulttuuri ja yhteisöllisyys. Luottamus nähdään näiden toiminnan mahdollistajana. Se on erityisluontoinen voima, joka saa ihmiset pitäytymään peliteoreettisessa tilanteessa, jossa nash-tasapaino suosii petkuttamisen sijaan yhteistyötä. Luottamus ja siitä seuraava sosiaalinen pääoma nähdään prosessina, jossa ihmiset hyväksyvät yleisesti erilaisuutta.

Yhteiset moraaliset instituutiot nähdään sosiaalisen järjestäytymisen perusteena. Tämän jälkeen tiiviimmän ja synergisemmän vuorovaikutuksen mahdollistavan sosiaalisen pääoman karttuminen vaatii syvempää luottamusta. Sen syntyminen voidaan kuvata prosessina. Harisalo ja Miettinen käyttävät esimerkkinä ajatuskoetta, joka perustuu kuuluisaan peliteoreettiseen vangin dilemmaan. Testiin valitaan kaksi ihmistä, jotka saavat mahdollisuuden tienata rahaa. He voivat valita vaihtoehdoista joko yhteistyön tai petkuttamisen. Molempien valitessa yhteistyön kumpikin tienaa 20 dollaria (2 x 20 = 40). Toisen petkuttaessa toinen jää tyhjin käsin petkuttajan voittaessa 30 dollaria. Sen sijaan molempien petkuttaessa kumpikaan ei voita mitään. Syntyy nelikenttä, joka oletusarvoisesti suosii petkuttajaa. Ns. Nash-tasapaino sijaitsee nelikentän lohkossa, jossa molemmat valitsevat sinänsä “rationaalisesti” pettämisen. Tällöin kumpikaan ei voita koskaan mitään.

Tulokset osoittavat, että koehenkilöt pyrkivät aina valitsemaan petkuttamisen, mikäli he eivät ennalta tunne toisiaan. Tällöin kokonaisetu häviää molempien yksilöiden voitontavoittelun kustannuksella. Kuitenkin kun samojen kokelaiden kesken koetta toistetaan useamman kerran, huomataan, että myös molemminpuolisen yhteistyön valitseminen yleistyy huomattavasti. Toisin sanoen peliä toistettaessa useaan kertaan koehenkilöiden keskeinen luottamus alkaa hiljalleen muotoutua. Yhteiset kokemukset opettavat osapuolia luottamaan toisiinsa, koska yhteistyö tarjoaa molemmille mahdollisuuden hyötyä enemmän. Tämä on merkittävää, sillä puhtaasti taloustieteellinen peliteoreettinen optimitila suosisi petkuttamista. Silti ihmiset eivät koe sen hyödyttävän heitä itseään pitkällä aikavälillä. (18) Luottamus auttaa ihmisiä siirtymään matalammasta rationaalisesta tasapainotilasta korkeampaan.

Muista eläinlajeista poiketen ihmisellä on tietoinen käsitys tulevaisuudesta. Ihmisyhteisössä tästä seuraa käsitys siitä, miten luottamukseen perustuvat sosiaalisen pääoman instituutiot hyödyttävät heitäkin pitkällä aikavälillä. Luottamuksen pohjalta syntyy edellytykset hedelmälliseen vuorovaikutukseen yhteisöjen ja sidosryhmien verkostoissa. Sosiaalinen pääoman tehtävä on tässä mielessä toimia ympäristönä luottamuksellisen vuorovaikutuksen esiintymiselle. Toisaalta riippumattomuus ja vähäiset sidokset voivat johtaa myös syntyneen luottamuksen hyväksikäyttöön.

Sosiaalisen pääoma ja luottamuksen periaate osoittavat, että hyvin toimiva organisaatio tai kokonainen yhteiskunta ei voi perustua mekaaniseen rationaalisuuteen. Yhteiskunta vaatii toimiakseen luottamuksen kaltaisen institutionaalisen ja säännöt määrittelevän perustan. Toimiessaan luotettavasti yhteiskunnan synergiaedut lisääntyvät, minkä seurauksena yhtenäinen organisaatio on kirjaimellisesti enemmän kuin pelkkä osiensa summa.

Mielenkiintoista Miettisen ja Harisalon kirjassa on se, että siinä esiintyy monia yhtäläisyyksiä talousnobelisti Friedrich von Hayekin spontaanin järjestyksen teorian kanssa. Luottamuksen lähdekirjallisuuslistasta löytyi Hayekin Kohtalokas ylimieli (1988). Siinä Hayek painotti, että yhteiskunnan moraaliset instituutiot ja koko kulttuurievoluutio ovat pikemminkin tradition, sattuman, kokeilun ja jatkuvan parantamisen tulosta kuin jatkumoa älykkäälle yhteiskuntasuunnittelulle. Hayekin mukaan vakiinnutetut instituutiot operoivat yksittäisen ihmisen rationaalisuuden yläpuolella. Instituutiot muodostuvat konstruktiivisesti sen pohjalta, mistä on hyötyä niitä noudattavalle yhteisölle. Kulttuuri ja traditio välittävät siis kulttuurillisen sosiaalisen pääoman eteenpäin seuraaville polville. Näiden sisällä pitämät instituutiot puolestaan kehittyvät evolutiivisesti aikojen saatossa ilman yksiselitteistä päämäärää tai rationaalista oikeutusta. Vain sillä on merkitystä, miten instituutiota noudattava yhteisö menestyy. (19)

Harisalo ja Miettinen asettavat organisaatioiden ja yhteiskunnan järjestäytymisen edellytykseksi instituutioiden sijaan luottamuksen. Kaikki sosiaaliseen pääomaan verrattavat instituutiot ovat heidän mukaansa seurausta luottamuksesta. Teoriassa on siten paljon yhteistä Hayekin evolutiivisen mallin kanssa, mutta luottamuksen ja instituutioiden syntysuhde on käänteinen. Toisaalta kyseessä voidaan ajatella olevan vain jokseenkin epäolennainen muna vai kana -tyyppinen kysymys.

Harisalo ja Miettinen esittävät myös erittäin mielenkiintoisen havainnon liittyen Pohjois- ja Etelä-Italiaan. Yhteisöllisyyttä sosiaalisen pääoman ilmentymänä voi olla esimerkin mukaisesti kahta eri tyyppiä. Sisäänpäin kääntynyt yhteisöllisyys muodostaa tiukkoja ryhmäsidoksia pienien yhteisöjen kesken, kun taas ulospäin suuntautuva yhteisöllisyys toimii hedelmällisen vuorovaikutuksen mahdollistajana myös muiden kuin pienen luottoryhmän kesken. Luottamuksessa siteerataan Edward Banfieldiä, joka toteaa kirjassaan The Moral Basis of a Backward Society, että sosiaalisella pääomaalla on hyvin merkittävä rooli yhteiskunnallisen koheesion ja taloudellisen toiminnan välillä. Tästä syystä Pohjois-Italia menestyy taloudellisesti Etelää paremmin. Pohjoinen on tunnettu massiivisesta teollisuudestaan, kun taas Etelä Mafiasta, korruptiosta sekä köyhyydestään. (20)

Onkin huomion arvoista, että ulkopuolisiin instituutioihin luottaminen ja tämän turvaama sosiaalinen pääoma voivat konkretisoitua näinkin selkeästi. Pohjoisen väestö luottaaa vallitseviin moraalisääntöihin, normeihin ja muihin sosiaalisen pääoman tuotteisiin. Sen sijaan Etelä ei luota näihin samassa määrin, vaan yhteisöt muodostuvat erittäin perhelähtöisesti. Skeptinen suhtautuminen viranomaisvaltaan ja lähiyhteisön ulkopuolisiin tahoihin on tyypillistä. Francis Fukuyama päätyy samoihin johtopäätöksiin kirjassaan Trust: The Social Virtue & The Creation of Prosperity. Vapaaehtoiseen vuorovaikutukseen pohjautuvan kansalaisyhteiskunnan keskeisimpänä menestystekijänä voidaan nähdä juuri korkea sosiaalinen pääoma. (21)

Yksi sosiaalisen pääoman tärkeimmistä puolista on verkostoituminen. Niin sanottu työnjako perustuu siihen, ettei jokaisen työntekijän tarvitse hallita organisaationsa jokaista toimea, vaan ihmiset jakavat vastuutaan asioista toimien eniten niiden askareiden parissa, jotka nämä taitavat parhaiten. Työnjakoa helpottava verkostoituminen vaatii myös sosiaalista pääomaa. Yksilöt tarvitsevat usein juoksevissa tilanteissa toistensa apua. Alhainen sosiaalinen pääoma organisaatiossa puolestaan johtaa siihen, että yksilöt eivät ole halukkaita joustamaan ja auttamaan muita työntekijöitä heidän tonteillaan.

Organisaatioiden kehittämisessä ja operatiivisessa toiminnassa tarvitaan mahdollistavaa ja kannustavaa ilmapiiriä tiedon sekä ideoiden keräämiseksi, asioiden hoitamiseksi ja uuden luomiseksi. Tämä ei ole mahdollista ilman luottamuspääomaa. Esimerkiksi organisaatiota kehitettäessä täytyy löytyä yhteinen tahtotila ja motiivit kehitykselle. Hedelmällinen vuorovaikutus ei pääse oikeuksiinsa mikäli sosiaalisen pääoman aste on alhainen. Vaarana on ihmisten poteroituminen omiin oloihinsa, jolloin kitkattomuus ja oma-aloitteisuus eivät saa aikaan synergiaa. Ilman luottamusta tai yksimielisyyttä siitä, että organisaatiota halutaan kehittää, synergiaetujen menetyksen lisäksi luottamuksen vipuvaikutus syö kaiken, myös taloudellisen pääoman tehokkuutta.

Verkostoituminen yhteisössä luo myös halua sopia asioista sekä kykyä joustaa ja tehdä kompromisseja. Hedelmällinen organisaatio perustuu korkeaan itsetuntoon, eli sellaiseen sosiaaliseen pääomaan, jossa kriittisiäkään arvioita ei koeta loukkauksena, vaan arvokkaina kehitysehdotuksina. Kehitystarpeiden tiedostaminen ja niihin puuttuminen perustuvat organisaation jäsenten yksimielisyyteen siitä, että jokainen haluaa puhaltaa yhteen hiileen. Tällaisessa organisaatiossa jäsenten arvot yleensä lähenevät toisiaan, sillä näkemykset kehittymisestä ovat yhteisiä.

4. Pohdintaa
Luottamus - pääomien pääoma on organisaatioista, yhteiskunnasta ja ylipäätään ihmisen toiminnasta kiinnostuneille suositeltava kirja. Se tarjoaa vaihtoehtoisen evolutiivisen näkökulman tarkastella organisaatioita, yhteisöjä ja kokonaista yhteiskuntaa. Yhteiskuntamme tai sen organisaatioiden menestys ei niinkään ole seurausta siitä, että pieni joukko huippurationaalisia ja tietoisia koordinaattoreita kohdistaisi resurssit oikein. Kyse on ihmisten halusta kokeilla erilaisia keinoja päämääriensä saavuttamiseksi tulevaisuuteen liittyvän epävarmuustekijän vallitessa. Tässä tarvitaan luottamusta, jonka täytyy antaa syntyä vapaasti. Sitä ei ole mahdollista suunnitella ja käskeä sellaisenaan ylhäältä käsin. Varsinkin Suomessa tämä ajattelu auttaa ideatasolla kesken jäänyttä siirtymää suunnitteluvaltiosta ja jäykän hierarkkisista organisaatioista joustavammaksi ja markkinatajuisemmaksi yhteiskunnaksi.

Monet johtamista ja organisaatioita käsittelevät kirjat, jopa perusteokset lähtevät kovaa vauhtia suoraan asian ytimeen. Johtamistieteen taustalla olevia tieteellisiä keskusteluja ihmiskuvasta ja yhteiskuntatieteiden metodologiasta ehditään harvoin käsittelemään. Erityisesti johtamisen saralla Harisalon ja Miettisen kirja avartaakin sopivasti poikkitieteellistä ymmärrystä. Johtamisen opiskelijalle kirjaa voisikin suositella aivan erikseen tieteelliseksi kehyslukemistoksi.

Kirja painottuu enimmäkseen tieteellisiin teorioihin pyrkien myös osoittamaan niiden roolin johtamisoppien perustana. Kirjasta jää vaikutelma, ettei johtamisessa voi olla kyse pelkästään kvantitatiivisesta markkina- ja tuotanto analyysistä, vaan psykologiasta ja ihmisen toiminnan kategorioiden, päämäärien ja keinojen sekä näiden alalajien tiedostamisesta. Kirjassa on jouduttu laajan kokonaisuuden takia käsittelemään monimutkaisiakin kokonaisuuksia hyvin tiiviisti. Kattavat viitteet tarjoavat kuitenkin omatoimisille akateemikoille vinkkejä tarkempaa perehtymistä varten.

Liiketaloudellisessa mielessä Harisalon ja Miettisen näkemykset eivät tarjoile valmiita käytännön ratkaisuja. Kirja ei muutenkaan perustu empiirisiin case-analyyseihin. Soveltaminen on jätetty lukijalle. Kirja antaakin enemmän akateemiselle johtamis- ja organisointikonsultille kuin käytännönläheiselle, vähemmän tieteelliselle johtajalle. Tämä ei tarkoita, etteikö kirjan näkemyksistä voisi olla hyötyä myös käytännön johtamistyön tekijöille. Eniten siitä saisi kuitenkin irti akataamisen konsultin jalostamina ideoina.

5. Viitteet

1. Harisalo, Miettinen, 1997
2. http://www.ensto.com/fi/ensto/historia/ensiomiettinen
3. Tikkanen, Aspara, Parvinen, 2007, s. 120-1264. Vuoden 1995 taloustieteen nobelisti ja nykyisin tunnetun uusklassisen valtavirtataloustieteen uranuurtaja Robert Lucas: “I came to the position that mathematical analysis is not one of many ways of doing economic theory: It is the only way. Economic theory is mathematical analysis. Everything else is just pictures and talk.” http://www.trinity.edu/nobel/Lucas_files/Lucas%20web%20quotes.htm
5. Tienari, Meriläinen, 2009, s.77
6. Tikkanen, Aspara, Parvinen, 2007, s.12
7. Harisalo, Miettinen, 2010, s.19
8. Harisalo, Miettinen, 2010, s.19
9. Harisalo, Miettinen, 2010, s.19
10. Harisalo, Miettinen, 2010, s.19
11. Tienari, Meriläinen, s.115
12. Harisalo, Miettinen, 2010, s.64
13. Harisalo, Miettinen, 2010, s.64
14. http://en.wikipedia.org/wiki/Marginalism
15. http://wiki.mises.org/wiki/Eugen_von_Bohm-Bawerk
16. Harisalo, Miettinen, 2010, s.65
17. Harisalo, Miettinen, 2010, s.21
18. Harisalo, Miettinen, 2010, s.26
19. Hayek, 1988
20. Harisalo, Miettinen, 2010, s.122
21. Harisalo, Miettinen, 2010, s.123

6. Lähteet
Tikkanen, Henrikki; Aspara, Jaakko; Parvinen, Petri: Strategisen markkinoinnin perusteet, Talentum, 2007
Meriläinen, Susan; Tienari, Janne: Johtaminen ja organisointi globaalissa taloudessa, WSOY, 2009
Harisalo, Risto; Miettinen, Ensio: Klassinen Liberalismi, Tampere University Press, 1997
Harisalo, Risto; Miettinen, Ensio: Luottamus - pääomien pääoma, Tampere University Press, 2010
Hayek, Friedrich A.: Kohtalokas ylimieli, Art House, 1998

Mikä ihmeen uusliberalismi?

2011-10-30T20:52:00.002+02:00

Niin sanottu "uusliberalismi" on vakiinnuttanut paikkansa laajasti käytettynä leimakirvesterminä vapaan markkinatalouden vastaisessa diskurssitaistelussa. Tämän epämääräisen kattokäsitteen alle on pyritty sijoittamaan paljon erilaisia ajatuksia ja assosiaatioita, liittyen länsimaissa harjoitettuun talouspolitiikkaan etenkin 1970-luvulta lähtien. Erinäisiä oikeistoliberaaleiksi miellettyjä talouspoliittisia toimenpiteitä on kuvattu uusliberalistisiksi. Tämän talouspoliittisen opin kannattajaksi ei tunnustaudu juuri kukaan, mutta sen sijaan käsitettä viljellään sitäkin ahkerammin, etenkin taloudellista vapautta vastustavan vasemmiston keskuudessa. Kyse on käsitesodasta ja paradokseista samaan tapaan kuin vaikkapa termien "äärioikeisto" ja "kansandemokratia" kohdalla.

Mielikuva
Professori Heikki Patomäki pitää keskeisimpinä uusliberalismin toteuttamista tavoittelevina tahoina sellaisia kansainvälisiä toimijoita kuin OECD, IMF ja EU. Hänen mukaansa uusliberalistista talousagendaa on hivutettu kaikkialle länsimaihin, myös Suomeen, hiljattain mutta varmasti. Uudistuksia ei ole hänen mukaansa ajettu poliittisesti, vaan ne on hivutettu yhteiskuntaan mm. angloamerikkalaisesta maailmasta kopioitujen julkisjohtamis- ja "share holder" -oppien mukana. Patomäen mukaan tämä on näkynyt valtion merkittävää finanssipolitiikkaa kannattavan niin sanotun keynesiläisen talousajattelun kannatuksen laskemisena. Hänen mukaansa uusliberalistiset vapaamarkkinaopit ovat korvanneet ns. hyvinvointimallin, joka on toteutunut valtionyritysten yksityistämisohjelmilla, regulaation purkamisella ja pääomamarkkinoiden vapauttamisella.

Tämä on johtanut tilanteeseen, jossa taloudellinen valta on keskittynyt hiljattain ns. rahamaailman eliitille tavallisen kansan kustannuksella. Patomäki arvostelee voimakkaasti uusliberalismia siitä, että sen avulla yritetään toteuttaa 1800-luvun yhteiskunta- ja talouspoliittisia ideaaleja moderneissa länsimaisissa hyvinvointivaltioissa. Tunnetut kriitikot kuten Naomi Klein ja David Harvey pitävät määriteltyjä toimenpiteitä väkivaltaisesti runnottuina uudistuksina, joita sovellettiin ensimmäistä kertaa ns. "chicagon poikien" talousoppeina autoritäärisessä Chilessä. Kleinin mukaan uusliberalismia on pyritty levittämään ns. shokkien avulla, eli sellaisella mekanismilla, että aluksi synnytetään epästabiili yhteiskunnallinen (talous)kriisi (eli "shokki"), jonka puitteissa uudistukset on saatu ajettua "välttämättöminä" läpi.

Uusliberalismin mielikuvaa on yritetty muovata puhediskurssilla käyttäen sellaisia käsitteitä kuin esimerkiksi rahaeliitti tai hallitsemattomat markkinavoimat. Kaiken takana on hieman teoriasta riippuen milloin juutalaiset rahamaailman vaikuttajat, Euroopan unioni, ahneet yksityiset pankkiirit ja vastaavat tahot. Erilaisia taloudellisia instituutioita hyödyntämällä tämän uusliberalistisen "rahaeliitin" katsotaan hankkivan vaikutusvaltaa maailman hallitsemiseksi. Erilaisiin suuryrityksiin halutaan suhtautua epäluuloisesti ja kyseenalaistaa näiden yhteiskuntavastuulliset motiivit.

Uusliberalismia manifestoivan ahneen rahavallan katsotaan kietoutuvan kieroin oppine ihmiselämään, vieraannuttaen sisäisesti empaattiset ihmiset arvoistaan suuryritysten lampaiksi. Tarkoitus on kadottaa aitous ja ihmisten välinen yhteiselo ja yhteisöllisyys, lisääntyneellä egoismilla ja kevytmielisellä hedonismilla, jota suuryritykset näille tarjoavat. Yleinen narratiivi on hieman kärjistäen suurin piirtein edellisen kaltainen.

"Historiaa"

Toisen maailmansodan jälkeistä aikaa hallitsi hyvin pitkälti keynesiläinen sekatalousmalli, joka oli laadullisesti jopa lähempänä komentotaloutta ja sosialismia kuin aivan vapaata markkinataloutta. Mallia leimasivat toisen maailmansodan jälkeinen aika valtionyhtiöineen ja suljettuine talouksineen. Tätä talousparadigmaa vahvisti vallalla oleva keynesiläinen teoria, jossa työllisyys saatiin pidettyä korkeana, suhdannevaihtelut kurissa sekä hyvinvointipalvelut kaikkien ulottuvilla, valtion väliintulon avulla. Kantavana ajatuksena nähtiin valtion aktiivinen rooli kokonaiskysynnän hallinnassa: huonoina suhdanteina sen rooliksi katsottiin finanssipoliittinen elvytys ja noususuhdanteissa vastaavasti "talouden ylikuumenemisen" hillitseminen. Malli dominoi etenkin 1950-, 60- ja 70-lukuja.

"Uusliberalismin" ideologisiksi esitaistelijaksi nostetaan useinmiten mm. Friedrich von Hayekin ja Milton Friedmanin perustama Mont Pelerin Society, joka perustettiin toisen maailmansodan jälkeiseen Eurooppaa, jossa sotatoimenpiteitä varten valtioille kaapattu talous oli sotaponnistelujen johdosta ikävässä tilassa. Yhdistys halusi tämän seurauksena vahvistaa unohtuneita liberaaleja ideaaleja länsimaisen yhteiskuntajärjestyksen kulmakivinä. Yhdistyksen tarkoitus oli muun muassa puolustaa avointa yhteiskuntaa, vapaata markkinataloutta ja yksityisomistusta.

Varsinaisen "uusliberalismin" historia sijoittuu kuitenkin angloamerikkalaiseen maailmaan ja näistä näkyvimmin 1970-luvulla ponnistaneeseen chicagolaiseen, ns. monetaristiseen koulukuntaan. Sen alkusoitoksi on usein mielletty Yhdysvaltain presidentti Richard Nixonin aloittama talouspolitiikka. Nixon poisti dollarin sidoksen kultakannasta ja vapautti maan valuutan kellumaan vapaille markkinoille. Tästä lähtien sen arvo perustui pelkälle sopimukselle, eikä valuutan turvana symboolisesti ollut kultakanta enää taannut sen arvoa. Valtiot siirtyivät myös rahoitusmarkkinoiden saneleminen julkishallintojensa osalta hiljalleen tehokkuusajatteluun, joista mainittakoon julkishallinnon "new public management" -oppi.

Täyteen mittaansa ns. uusliberalismi kasvoi kuitenkin Margaret Thatcherin ja Ronald Reaganin hallitsemalla 1980-luvulla, jolloin uusiksi opeiksi muodostuivat valtion roolin supistaminen, ammattiyhdistysten torppaaminen, yksityistämisohjelmat, interventionistinen sotilaallinen rooli, tiukka talouskuri ja sääntelyn purkaminen. Reagan ja Thatcher nostivat talouspolitiikoillansa maitten talouden ennennäkemättömään kasvuun. Thatcheriä voidaan toimenpiteittensä johdosta jopa pitää konkurssikypsän Iso-Britannian pelastajana.

Reagan ja Thatcher nostivat esiin poliittisiksi innoittajikseen muun muassa talousnobelistien F.A. Hayekin ja Milton Friedmanin tekstit. Parivaljakko vastusti kärkkäästi sosialismia ja heidän kausiaan leimasivatkin aiempaan verrattuna liberaali talouspolitiikka, joskaan he eivät koskaa lähimainkaan noudattaneet talouspoliittisten innoittajiensa oppeja sellaisinaan.

Thatcherin ja Reaganin kausien jälkeen uusliberalismina on nähty erilaiset regulaation purkamiseen tähdänneet taloudelliset toimet. Suomessa näkyvimpinä tekoina mainittakoot Holkerin ja Ahon hallituksien markan kelluttaminen, ulkomaisen lainansaannin vapauttaminen ja muunlaiset talouden vapauttamisena ilmenneet, uusliberalistiseksi katsotut toimet. Suomalaisen uusliberalismin kauden katsotaan usein alkaneen viimeistään 1980-luvun puolivälin nousukaudesta, jupeista ja niin sanotusta "kasinotaloudesta".

Loogisikseksi jatkumoksi katsottiin Neuvostoliiton kaatumisesta seurannut länsi-integraatio ja tähän liittynyt EU-jäsenyys. Tämän jälkeen uusliberalistiseksi tulkitun ajattelun jatkumona on pidetty Lipposen I hallitusta, jossa parivaljakko Lipponen-Niinistö harjoittivat Suomen oloissa maan historian perspektiivstä katsottuna poikkeuksellisen oikeistolaista politiikkaa. Tämä hallitus vapautti Suomen taloutta kenties enemmän kuin mikään muu hallitus ikinä. Heritagen taloudellisen vapauden indeksillä Suomen taloudellinen vapaus kasvoi erittäin suuresti. Harjoitettu politiikka oli kenties seurausta it-buumista ja yhtiöiden kuten Nokian menestymisestä kansainvälisillä markkinoilla.

It-buumia seurasi it-kupla ja lyhyt taantuma. Tällöin Yhdysvalloissa oikeistolaiseksi tulkitun Allan Greenspanin johtama Federal Reserve -keskuspankki rupesi harjoittamaan elvyttävää rahapolitiikkaa laskiessaan ohjauskoron lähelle nollaa prosenttia. Greenspan ajatteli tällöin, että lama vältettäisiin elvyttävällä rahapolitiikalla. Tämä osoittautui jälkeenpäin erittäin pahaksi virheeksi, joka loi siemenet seuraavalle maan kuplalle. Mikä "parasta": sijaiskärsijäksi asetettiin vapaa markkinatalouskapitalismi, jonka edustajaksi Allan Greenspan tulkittiin Ayn Rand -sympatioineen.

Tästä seurasi hieman myöhemmin uusliberalististen Lähi-idän sotien ja George W. Bushin kauden jälkeisen ajan seurauksena syntyi suuri maailmanlaajuinen finanssikriisi. "Uusliberaali talouspolitiikka" näytti taas tuhoisuutensa kaikessa suuruudessaan ajaen koko maailman pian taantumaan, aiheuttaen työttömyyttä ja finanssimaailman epävarmuutta. Hieman myöhemmin uusliberalismi manifestoitui eurooppalaisten valtiontalouksien kurimuksena, joka käynnisti niin sanotun velkakriisin. Taas villit markkinavoimat näyttivät hampaansa yleisön vaatiessa lisää regulaatiota.

Paradokseja: Vapaus sosialismin syntipukkina
Vapaata markkinataloutta vastustavien sosialistien taholta esitetään yleensä sellaisia retorisia letkautuksia, kuten "Hallitsematon uusliberalismi sai aikaan talouskurimuksen, ja nyt nämä taulapäät ovat vaatimassa lisää sitä! Tilanne muistuttaa peilikuvaa Neuvostoliitosta, jossa vastaus kaikkiin yhteiskunnallisiin ongelmiin oli sosialismin lisääminen!" Toinen mielikuvallinen argumentti on seuraavanlainen: "Kasvottomat markkinavoimat ovat vallanneet kaiken irtaantuen reaalitaloudesta kaoottisella tavalla, josta on seurannut se, persoonattomat todellisuudesta vieraantuneet pörssikeinottelija ja kasinopelurit ovat omalla koheltamisellaan omien rahojensa lisäksi keinuttaneet tavallisten ihmistenkin veneitä aiheuttaen kurimusta. Ja nyt nämä pelurit vielä pelastetaan veronmaksajien rahoilla!" Klassikoksi on muodostunut myös seuraava: "Kapitalismi on hyvä renki, mutta huono isäntä".

Voiko lisääntynyt vapaus aiheuttaa kriisejä? Voiko tilanne, jossa ihmisille annetaan laajempi osa itse tienatusta omaisuudesta, tai laajempi vapaus yrittää, johtaa siihen, että he itse tuhoavat talouden? Miksi kaikki pelottavan rahamaailman ilmiöt halutaan niputtaa uusliberalismin käsitteen alle ja samaistaa esimerkiksi Hayekiin, Friedmaniin tai Rothbardiin, vaikka näiden mukaista mallia ei ole maailmassa ensinkään koskaan kokeiltu sellaisinaan. Minkä takia sellaisia tahoja kuin IMF ja WTO nimitetään uusliberalistisiksi, vaikka nämä olivat itseasiassa Patomäenkin suosiman vasemmistolaisen J. M. Keynesin keksintöjä. Minkä takia finanssikriisi on uusliberalismin vika, vaikka sen arkkitehteinä toimivat julkiset tahot? Toisaalta nimenomaan kansallisvaltioiden julkiset sektorit massiivisine velkoineen, poliitikkojen johdolla ovat Euroopan kriisin päätahoja, ei sinänsä markkinat. Minkä takia syntipukiksi halutaan aina asettaa vapaus, vaikka todellisia syyllisiä ovat poliitikot taloutta sääntelevine ohjemine?

Eikö Patomäen ja vaikkapa Erkki Tuomiojan kaltaiset älyköiksi tituleeratut henkilöt huomaa oman kritiikkinsä epärehellisyyttä ja typeryyttä, koska he eivät a) osaa määritellä täsmällisesti käyttämäänsä uusliberalismin käsitettä, vaan käyttävät sitä savuverhon kaltaisesti pelottavana terminä muokatakseen vallitsevaa keskusteludiskurssia, jonka alle voidaan niputtaa mitä tahansa suuriin rahataloudellisiin ilmiöihin liittyviä assosiaatioita, oli kyseessä sitten EU, valtio tai yksityisyritys. b) ...ymmärrä sitä, että Friedmanin tai Hayekin kaltaisten ekonomistien malleja olla sovellettu puhtaina paljoltikaan, vaikka heitä pidetään aatteellisina syntipukkeina sellaisillekin ilmiöille, joissa heidän kantansa on tosiasiassa päinvastainen.

Olen kirjoittanut monta kirjoitusta liittyen tämän kysymyksen problematiikkaan, joten en ala tässä kirjoituksessa toistelemaan aiempia sanomisiani. Sen sijaan muistutan, että on hyvä ymmärtää, että vapaa markkinatalous ei ole mikään ylhäinen ja mystinen voima. Se on meidän kaikkien yhteistoiminnasta nouseva dynaaminen kokonaisuus, joka viestii ihmisten preferensseistä ja ratkaisujen toimivuudesta. "Jos virheettömän peilin kuva ihmisestä ei miellytä, ei vika ole peilissä."

Koska uusliberalismilla ei ole puolustajia, kyseessä on ilmeinen haukkumasana. Sillä on vaihtelevia, käyttäjästään riippuvaisia merkityksiä. Se on myös hyvin ristiriitainen käsite aidon liberalismin kannalta. Uusliberalismia syytetään usein sellaisista asioista, joilla ei ole mitään tekemistä liberalismin kanssa. Pikemminkin uusliberalismi kohdistuu uuskonservatismia vastaan. Ne liberaalit, kuten Milton Friedman ja Friedrich von Hayek, joita on pidetty uusliberalisteina, ovat kuitenkin olleet sen alkuperäisen ja autenttisen muodon, klassisen liberalismin kannattajia. Klassista liberalismia, jonka merkittäviin uranuurtajiin kuului myös Anders Chydenius, ei puolestaan ole kritisoitu huomattavasti. Saattaa johtua siitä, että klassinen liberalismi on käsitteenä paljon määritellympi, ja ennen kaikkea sillä on puolustajia.

Liberalismi, libertarismi ja konservatismi

2011-09-29T23:54:00.000+03:00

"I believe the very heart and soul of conservatism is libertarianism."
- Ronald Reagan

Termi "liberalismi" tuntuu nykyisessä poliittisessa ja aatteellisessa keskustelussa olevan varsin kieroon kasvanut käsite. Suomessa liberaaleina ovat pyrkineet esiintymään monet poliitikot aina vasemmalta oikealle, tarkoittaen termillä hieman eri asioita. "Liberaaliksi" tunnutaan katsottavan - hieman perspektiivistä riippuen - hyvin monenmoisia asioita, kuten vapaamielistä suhtautumista homoavioliittoihin, yksilönvapauteen, maahanmuuttopolitiikkaan tai talouteen. Monet tahot ovat myös pyrkineet yhdistämään termiin mielikuvia, joilla ei ole mitään yhteiskuntafilosofisia ulottuvuuksia. Keskimäärin 'liberaaliksi' tunnutaan katsottavat mm. kansainvälisyys, nuorekkuus, urbaani elämäntapa, vihreys ja niin edelleen.

Valitettavan usein liberaaleiksi identifioituvilla henkilöillä ei ole käsitystä siitä mitä oikeastaan liberalismi tarkoittaa aatehistorian valossa tai yhteiskuntafilosofisessa kontekstissa.  Muun muassa monilla vihreillä ja vasemmistolaisilla poliitikoilla on liberaaliksi tulkittu kanta seksuaalivähemmistöjen oikeuksiin. Silti he eivät ymmärrän vapausajattelun kokonaisvaltaisuutta, vastustaen vapautta paljon merkittävimmissä kysymyksissä esimerkiksi talouspolitiikassa. Monet tällaiset henkilöt saattavat käyttää itsestään silti nimitystä liberaali. Tilanne on hyvin kiusallinen länsimaisia arvoja kannattaville aidoille liberaaleille, jonka takia he käyttävät monesti ideologiansa tarkentavana määreenä nimenomaan "klassista liberalismia." Toiset käyttävät määrettä "libertaari", ja kolmannet naamioituvat "konservatiiveiksi".

Aito ja alkuperäinen liberalismi on negatiivisiin vapauksiin nojaavaa aate. Se perustuu mm. Locken, Kantin ja Smithin kaltaisten suurmiesten määrittelemään vapauskäsitykseen. Niin sanottujen positiivisten vapauksien liittäminen liberalismi -käsitteen alle on myöhempi innovaatio. Se on termin liberalismi etymologista taustaa vasten virheellinen määritys, sillä "positiivisten vapauksien" sisältämät vapaudet voidaan osoittaa tyhjäksi ilmaisuksi. Positiiviset vapaudet eivät ole demokraattisesti ohjatun valtiokoneiston toteuttamana vapautta ollenkaan. Kyseessä on "kansandemokratian" ja "äärioikeiston" kaltainen virheellisesti viljelty käsite.

Tätä taustaa vasten on korostetun epäloogista, että esimerkiksi liberaaliksi itseään luonnehtiva puolue, Vihreät on ollut vaatimassa kovaan ääneen tiukennuksia esimerkiksi aselakeihin. Toisaalta puolue on suhtautunut myös hyvin epäliberaalisti moniin sananvapautta koetelleisiin aiheisiin, kuten maahanmuuttokriittisiin kirjoituksiin.

Toisaalta puolue kannattaa esimerkiksi epäliberaalisti elinkeinotukia, eli tulonsiirtoja "vihreän energian" tuotannolle, varastaen näin markkinaehtoisesti lisäarvoa tuottavilta toimijoilta tuloja talouden suunnitteluun omien henkilökohtaisien päämäärien saavuttamiseksi. Poliittiselle kartalle on selkeästi muodostunut liberaaleiksi identifioituva vasemmistoryhmittymä, joka on ironisesti ilmaistuna pyrkinyt sosialisoimaan positiivisia mielikuvia herättävän liberalismin käsitteen. Vihreä liitto on vain toki yksi näistä tahoista jotka väärinkäyttävät termiä. Ilmiö on jopa tätä nykyä vakiintunut puhekäytäntöihin.

Huomion arvoista on myös se, että nämä pseudoliberaalit vasemmistolaiset ovat systemaattisesti kritisoineet länsimaisiin arvoihin nojaavaa perinteistä kiinnipitävää kulttuuria ja elämäntapaa, sekä näitä tukevia instituutioita. Varsinkin niin sanotun vihreän "arvoliberaalin" liikkeen toimesta ollaan jatkuvasti väitetty länsimaista modernia kulttuuria pinnalliseksi ja ahneuden ylistykseksi. Esillä on jatkuvasti puheenvuoroja, jotka tuomitsevat kuluttamisen, talouskasvun tavoittelun, yksityisautoilun ja kaupallisen mainonnan. Liberalismi on saanut nurinkurisen merkityksen aiempaan merkitykseensä nähden ja näistä käytännöistä on syntynyt vakiintuneita diskursseja. Käsite on kääntynyt päälaelleen.

Yhdysvalloissa tilanne on jo sikäli mielenkiintoinen, että maan vasemmistoa kutsutaan nimityksellä "liberals." Huvittavaa nykyisessä puhekäytännössä on, että kun mediassa käsitellään konservatismia liberalismia, ajatellaan usein näiden kahden olevan jollain tavalla toisensa vastakohtia Ranskan vallankumouksessa syntyneen jaottelun hengessä. Toisaalta Yhdysvalloissa demokraatteja pidetään "liberaaleina" ja republikaaneja "konservatiiveina". Mielenkiintoisen elementin peliin tuo se, että Yhdysvalloissa Obamaa ja hänen uudistuksiaan vastustava niin sanottu Teekutsuliike koostuu niin vankoista konservatiiveista kuin liberalismin pisimmälle viedyn haaran edustajista, libertaareista. Mitä järkeä tässä on?

Todellisuudessa nykymuotoinen oikeistolainen konservatismi on hyvin lähellä klassista liberalismia ja tämän ideaaleja. Se tunnustaa negatiivisen vapauskäsityksen ja länsimaisten arvojen universaaliuden. Molemmat ideologiat tukeutuvat maltilliseen ja spontaaniin kulttuurievoluution, jonka perustana toimivat itsestään syntyneet instituutiot ja arvot. Tähän viitaten on ironista, että nykymuotoinen konservatismi on puhekäytänteessä lähempänä todellista liberalismia, ja vallitsevan puhekäytänteen "liberalismi" jotain aivan muuta... Naurettavinta asiassa on se, että "liberaalius" ja "konservatiivisuus" mielletään nykyisessä puhekäytänteessä toistensa vastakohtina, joka on virheellinen tulkinta. On mahdollista tunnustautua liberaaliksi, vaikka itse suosisikin perinteisiä "konservatiivisia" arvoja.

On erityisen toivottavaa, ettei jo etymologialtaan vapauteen viittaavaa termiä "liberalismi" lähdetä sekoittamaan aatteisiin, joilla ei ole mitään tekemistä kokonaisvaltaisen vapauden kanssa. Oikein ymmärrettynä liberalismi, klassinen liberalismi ja libertarismi tarkoittavat samoja asioita: niiden aatteellinen perusta on yhteinen. Niillä ei voi olla mitään tekemistä - jo määritelmällisesti - itsensä vastaisten, vapautta rajoittavien aatteiden kanssa.

Kulttuuri ja traditio evolutiivisina ilmiöinä

2011-09-19T20:17:00.010+03:00

"Jäsentääksemme sivilisaatiomme kehitystä mielekkäästi, on ymmärrettävä, että kyseessä ei ole yhdenkään yksilön tai ihmisjoukon suunnitellusti tai päämäärätietoisesti toteuttama prosessi. Sen sijaan sivilisaatiomme kehitys on täysin itseohjautuva, eli spontaani ilmiö. Instituutioiden ja moraalin kehitys on alkanut siten, että ihmisjoukot ovat hiljalleen alkaneet tiedostamattaan soveltamaan erilaisia moraalisia käytänteitä - jopa sellaisia joista he eivät ole itse edes pitäneet, tai joiden olemassaolon tärkeyttä he eivät välttämättä edes kykene ymmärtämään.

Silti nämä moraalikäytänteet ja instituutiot - joiden oikeutusta ja olemassaolon syytä ei välttämättä ole mahdollista perustella suoraan järjellä - ovat osoittautuneet valikoivan evolutiivisen kehityksen myötä välttämättömiksi, tuoden suhteellista etua niitä soveltaville ihmisjoukoille. Hyväksi osoittautuneet kulttuuri-innovaatiot ovat yleistyneet leviämällä huikean nopeasti: niitä soveltaneet populaatiot ovat vaurastuneet ja kyenneet lisääntymään paremmin kuin muut. Näiden selektiivisen evoluution pohjalta valikoituneiden käytänteiden pohjalta ihmisyhteisöt pystyivät 'hedelmällisesti lisääntymään ja täyttämään maan ja tekemään sen itselleen alamaiseksi' (Moos. 1:28). Tämä ajatusmalli on kenties kaikkein aliarvostetuin näkökulma mitä tulee kulttuurievoluutioon."

- (vapaasti kääntäen), Friedrich A. von Hayek, kirjassaan "The Fatal Conceit".

1900-luvun vaikutusvaltaisimpiin liberaaliajattelijoihin kuuluva, Friedrich von Hayek pohtii teoksessaan Kohtalokas Ylimieli (The Fatal Conceit), sosialismin, keskusjohtoisen suunnittelun ja kulttuurievoluution luonnetta. Hän pyrkii teoksessaan osoittamaan, että moraali, instituutiot ja kulttuuri ovat pohjimmiltaan evolutiivisia ilmiöitä, jotka perustuvat kasautuneeseen, valikoivaan ja jalostuneeseen kehitykseen, jonka pohjana on aina oltava traditio ja perinne. Hayek pyrkii osoittamaan vääräksi sosialistisessa mallissa vallitsevaa ajatusta siitä, että kulttuuri olisi tietoisesti rakentunut tai rakennettu ilmiö. Hän pyrkii osoittamaan täten, miten näennäiseen, eli "konstruktiiviseen rationalismiin" perustava yhteiskuntakehitys on aina tuhoontuomittua keskussuunnittelua, joka ei ota ollenkaan huomioon yhteiskunnassa vallitsevia tuntemattomia muuttujia, joiden kaoottisen kokonaisuuden huomioonottaminen on kulttuurilliselle suunnittelialle täysin mahdotonta.

Vaistojen tuolla puolen

Ihminen on luonnontilassa vaistojensa vanki. Geneettisessä tarkastelussa tälle on luontaista toimia osana pientä sukuperustaista kollektiivia, noin 6-10:stä hengestä muodostuvissa ryhmissä, toimien altruistisesti tällaisen jäsenenä. Ryhmää yhdessä pitävää vaistopohjaista altruismia ei voida kuitenkaan välttämättä pitää moraalisesti tietoisena ihanteena, vaan ennemmin ihmisyksilön luonnollisena "refleksimaisena" reagointina olosuhteisiinsa: Ravinnon niukkuuden takia ihmisten on keräilijä-metsästys yhteisöissä ollut luontevaa toimia kollektiivisesti pienten yhteisöittensä hyväksi. Yksinäiselle yksilölle on tällaisessa niukan ravinnonsaannin ja alhaisen keskimääräisen eliniän olosuhteissa ollut täysin välttämätöntä kuulua yhteisöön tai muutoin kuolema on lähes poikkeuksetta korjannut tällaisen yksinäisen soturin.

Edellä kuvailtuja vaistoja, eli "biologisperäistä moraalia" voidaan Hayekin mukaan pitää inhimillisen moraalin perustavanlaatuisimpana asiaintilana, jossa yksilö soveltaa äärimmäistä altruismia lähimmäisiään kohtaan. Sen sijaan muiden kuin lähipiirin intressit ovat olleet näille yhdentekeviä, heitä ei kiinnosta muiden heimojen hyvinvointi.

Tekijä, joka on nostanut ihmislajien verkoston eläimellisestä vaistojen maailmasta sivilisaatioksi, on Hayekin mukaan järjen ja vaiston välillä oleva traditioon nojaava "kulttuurillinen tai sosiaalinen pääoma", joka sisälläpitää instituutioita, käytänteitä, kulttuuria, tietoa ja traditioita. Tätä moraalin tyyppiä voidaan kutsua "evolutiiviseksi moraaliksi". Se perustuu aikaisempien polvien omaksumiin instituutioihin. Hayekin mukaan tämä on se perustavanlaatuinen tekijä, joka on tehnyt ihmisestä ainutlaatuisen eliön, joka kehittyy jatkuvasti. (On tärkeä erottaa, että kyseessä ei ole biologiaan pohjautuva ilmiö, vaan tiedostamatta opittu ja omaksuttu meemeihin ja instituutioihin perustuva kehittyvä moraali.)

Tätä varten ihmisten on ollut tarpeellista tukahduttaa myötäsyntyisiä primitiivisimpiä vaistojaan, toimiessaan yhteiskunnassa. Nämä vaistot toimivat ihmisen eläessä luonnontilassa, muttei suurissa yhteisöissä. Yksilön on täytynyt antaa tilaa sivistykselle ja edellytyksille toimia yhteiskunnassa, joissa kaikki eivät tunne kaikkia. Uskonto on tarjonnut traditioon perustuvalle moraalille institutionaalisen perustan ja hyvän maaperän. Sitä edustava uskonnollinen auktoriteetti on voinut levittää oppia niistä moraalisesti dominoivista käytänteistä yhteiskunnalle, jotka ovat kehittyneet tässä selektiivisessä evoluutiossa. Yhteiseen käytänteisiin ja instituutioihin nojanneet yhteisöt ovat menestyneet suhteellisesti paremmin, kuin ne, jotka eivät ole allekirjoittaneet toistensa näkemyksiä.

Nämä instituutiot ovat kehittyneet selektiivisen kulttuurievoluution pohjalta spontaanisti, ilman ohjausta, kyselemättä oman oikeutuksensa järkiperäisyyttä; vain kulttuurisen innovaation toimivuus, eli sen hyödyllisyys sitä kantaville yksilöille on ollut ainoa kriteeri. Vaistomaisen ja myötäsyntyisen altruismin soveltaminen suuremmille yhteisölle yhteiskunnassa ei ole ollut mielekästä. Onkin tarvittu uudet pelisäännöt toimittaessa pienen ryhmän sijaan suuressa yhteiskunnassa. Yhteiset säännöt ovat tuoneet yhteisölle edullista luottamuspääomaa, jolloin tällaisessa yhteisössä toimiminen on ollut entistä ennustettavampaa, kun instituutioihin ja näihin pohjautuviin pelisääntöihin on voitu luottaa. Tällöin transaktiokustannukset laskevat ja ihmiset voivat arkailematta harjoittaa esimerkiksi taloudellista kanssakäyntiä, ilman oletusarvoista pettämiseksi tulemista.

Yksilöt saavat tiedostamattaan yhteiskuntansa traditiopääoman käyttöönsä, joita nämä tiedostamattaan soveltavat jokapäiväisessä elämässään. He hyväksyvät instituutioita, kuten omistusoikeus ja käytöstavat, välttämättä ajattelematta tai tiedostamatta näitä sen enempää. Hayek puhuu evolutiivisesta rationalismista, jota hän pitää perustellumpana vastaparina keskussuunnitteluun nojaavalle "konstruktiiviselle rationalismille". Hayek kertookin, että "ihminen ei valitse instituutioita ja moraalia, vaan nämä valitsevat ihmisen." Näin tapahtuu spontaanisti ilman yksilöiden tietoista valintaa.

Instituutiot ja traditio siis siirtyvät sukupolvelta toiselle, siten että jokainen uusi sukupolvi mukautuu perinteisiin, ja osallistuvat tiedostamattaan sen jalostamiseen ja tämän pääoman kerryttämiseen. Tämä muodostaa perustan sivilisaation, kulttuurin, instituutioiden ja oikeastaan kaiken inhimillisen pääoman kehitykselle. Ihmiskunta toimii kuten kollektiivinen mieli (vaikkakin yksilötasolla tätä tiedostamatta), viestien aina uusien innovaatoiden mielekkyydestä rakentaen uusia esteettisiä ja eettisiä ihanteita. Tärkeätä on ymmärtää, että tällainen terve kulttuurievoluutio pohjautuu aina siihen, mitä sukupolvet ovat jättäneet jälkeensä: pyörää ei tarvitse keksiä uudelleen. Uusi kulttuuripääoma syntyy vanhan pohjalle, ammentaen suurimman osan luovasta voimastaan perinteestä, lisäten aina vähintään tiedostamatta aina hieman, jotain uutta. Tämä on pohja kulttuurievoluutiolle, jonka muovaamiseen kaikki osallistuvat.

...järjen rajamailla

Yhteiskunnallinen järjestäytyminen ei voi vaistojen ja tunteiden lisäksi perustua myöskään täysin järjenvaraisiin intuitioihin. Täydelliseen rationaalisuuten perustuen ihmiset maksimoivat aina hyötyään toimien aina täydellisen rationaalisesti. Tämä johtaa puolestaan siihen, ettei yksilön ole järkevää noudattaa niitä instituutioita, joissa voidaan peliteoreettisesta näkökulmasta katsoa nash-tasapainon suosivan petkuttajaa. Oikeastaan yhteiskunnallinen luottamus voidaan perustella tilanteena, jossa yhteiskuntasopimus perustuu siihen, ettei yksilöt toimi kylmän rationalistisesti - psykopaatin lailla - vaan esimerkiksi peliteoreettisessa mielessä pitäydytään poissa hyväksikäytöstä. Kyseessä on ikäänkuin positiivinen versio tilanteesta, jossa kaksi yritystä sopivat kartellista, joissa kummankin hyöty maksimoituu. Vaikka kummallakin yrityksellä kartellin pettäminen tuntuu houkuttelevalta, on luottamus ja moraali-instituutio tekijä, joka saa yksilöt toimimaan sinänsä järjenvastaisesti, poissa nash-tasapainosta, mutta pitkällä aikavälillä järkevästi. Kuin tällaiset instituutiot vakiinnutetaan, ei yhteiskunnassa vallitse Hobbesin ennustama kaikkien sota kaikkia vastaan.

Koska rationaalisuus yksinään ei voi olla mielekkään yhteiskunnallisen moraalin perusta, ja vaistot ovat yhteiskunnalliselle järjestäytymiselle liian primitiivisiä voimia, on tradition ja tähän liittyvien instituutioiden oltava yhteiskunnan perusta. On perusteltua väittää tradition olevan järjen ja tunteen välistä rajamaata täyttävä kulttuurinen voima.

Järki, vaistot ja traditio eroavat toisellakin tavalla merkittävästi. Järki ja vaistot eivät elä ajassa. Ne ovat pysyviä asiaintiloja. Ihmiset kokevat aina ja jatkuvasti biologisia tarpeita. Ihmisen on tyydytettävä esimerkiksi nälkänsä tai seksuaaliset tarpeensa aina uudestaan ja uudestaan. Se ei muodosta mitään pysyvää, kulkiessamme ajassa. Toisaalta taas rationaaliset väitelauseet ovat aina olleet ja ovat yhä voimassa kaikkialla universaalisti. Väitelause "1+1=2" on ja on aina ollut tosi, riippumatta ihmisistä ja kulttuureista. Rationaalisuus ja logiikka ei siis kehity, se on aina olemassa.

Sen sijaan traditio on ainutta pääomaa, joka kertyy. Ihminen on ollut viimeiset tuhat vuotta geneettisesti hyvin samanlainen. Syy miksi meidän sivilisaatiossa ei eletä savimajoissa tai luolissa syöden niukasti laadutonta ruokaa on tradition tuoma pääoma. Se miksi me elämme yhteiskunnassa, jossa voimme esimerkiksi käyttää sähköä jokapäiväisessä elämässämme tai miksi voimme ostaa kaupasta edullisesti elintarvikkeita perustuu siihen, että aiheeseen liittyvä kollektiivinen tieto on välittynyt sukupolvien läpi ja muotoutunut itsestään, synnyttäen kuin itsestään hyvinvointia. Tämä tieto elää ajassa. Se on luonteeltaan kertyvää.

Kohtalokas ylimieli

"Mitä korkeammalle älykkyyden portailla kiivetään, sitä todennäköisempää on törmätä sosialistisiin vakaumuksiin."
On kuitenkin erittäin suuri väärinymmärrys kuvitella, että traditioon perustuvaa pääomaa voidaan luoda suoraan rationaalisuudesta. Ihmisjärki itsessään ei kykene suunnittelemaan tai hallitsemaan loputtomien muuttujien vallitessa mitään yhteiskunnan kaltaista, kaoottisen monimutkaista järjestelmää; kehityksen täytyy olla spontaania. Suuri osa sosialistisesta ajattelusta perustuu kuvitelmaan ihmisjärjen kaikkivoipaisuudesta. Tätä on intellektuellien omaan älyynsä ihastuminen ja yhteiskunnallisen suunnittelun toimivuuden illuusioon perustuva "kohtalokas ylimielisyys". Poliittisen kentän vasemmalta laidalta kuuluu säännöllisin väliajoin puheenvuoroja, joissa syytetään yhteiskuntaan pesiytyneen epätoivottuja ja tietoisesti koodattuja arvoja ja rakenteita.

Dekonstruktivistit, marxistit sekä postmodernistit syyttävät länsimaista kulttuuria siihen liittyvistä epätoivotuista ja vastenmielisiksi katsotuista ilmiöistä. Kyseessä on useinmiten älykkäästi ja johdonmukaisesti ajattelevia henkilöitä, jotka paljastavat epäoikeudenmukaiseksi katsottuja valtasuhteita diskurssianalyysin, tulonjakoetiikan ja valtakeskittymiä analysoimalla. He ottavat kantaa epäoikeudenmukaisiin yhteiskunnallisiin lopputulemiin, etsien syitä näihin. Paljastaessaan esimerkiksi "valkoisen lihaa syövän heteromiehen" ylivallan yhteiskunnassa, tuomitsevat nämä "kohtalokkaat ylimielet" inhottavaksi katsomansa asiaintilan välittömästi, kannattaen niiden korjaamista keskussuunnittelun avulla. Yhteiskunta katsotaan täten spontaanisti toimiessaan niin epäoikeudenmukaiseksi, että valtiovallan on muokattava sitä oikeudenmukaisemmaksi, vaikka sitten pakolla.

Tähän intellektuellien kritiikkiin voidaan vastata monellakin tavalla. Esimerkiksi kapitalismikriitikot, jotka kannattavat talouden sääntelyä, näkevät kapitalismin valtasuhteina, tuloeroina tai jopa sosiaalidarvinismina. Koska asiaintila koetaan selvästi epämiellyttävä, vaatii se korjausta. Kapitalismi ja markkinavoimat täytyy kukistaa väkivoimalla. Hayek yrittää selittää tilannetta vasemmistointellektuelleille siten, että koska selektiivinen kulttuurievoluutio on synnyttänyt kapitalismin, on sen selvästikin täytynyt olla perusteltu, vaikkakin se olisi vastenmielinen ilmiö. Hän käyttää vertauskuvallista esimerkkiä.

"Voidaan kuvitella, että kapitalismi on kuin iljettävät torakat, skorpionit tai myrkkykäärmeet. Jokainen ihminen toivoisi niiden olemassaolemattomuutta, ja pitävät näitä otuksia kammottavina ja iljettävinä. Mikäli yht'äkkiä seuraavana päivänä kaikki madot, torakat, käärmeet ja skorpionit katoaisivat, olisi seurauksena ekologinen katastrofi."

Näin esteettisesti monien mielestä iljettävien asioiden tai ilmiöiden olemassaolo voi olla elintärkeätä! Emme pysty tiedostamaan näiden instituutioiden loputtomia kätkettyjä merkityksiä järjellä, jotan meidän on ajateltava evolutiivisesti! Samaa perusargumenttia voidaan käyttää muihinkin vakiintuneisiin instituutioihin. Jos ihmiset eivät syystä tai toisesta enää menestyisi jotain instituutioita noudattamalla, ei tällaisen olemassaololle, enää ole perusteita, jolloin ne häviävät.

Toisaalta voidaan ajatella, että kapitalismi, eli vapaa markkinatalous eli markkinavoimat eivät ole sinänsä mikään ihmisen toiminnasta erillään oleva entiteetti, se kuvastaa niitä ihmisten valintoja, joita he tekevät päivittäin. Kapitalismi on siis ihmisten toiminnan peili. "Jos peilin kuva ei miellyttä, on vika henkilössä, joka peiliin katsoo, ei peilissä itsessään."

Havaintoja ja johtopäätöksiä

Kulttuurin muutos ja evolutiivisesti muodostuvat instituutiot muodostuvat perinteeseen nojaavan tiedostomattoman valikoitumisen perusteella spontaanisti ja loogisesti. Niitä ei voida suunnitella. Samalla tavalla muodostuvat myös kielet, lait ja markkinat. Esimerkiksi erilaiset puhutut kielet perustuvat siihen, että erilaisille asioille ja ilmiöille on tarvittu sanoja, joilla kuvailla näitä. Kukaan ei ole päättänyt,että vettä tarkoittava suomen kielen sana on "vesi". Sen sijaan sen puhujat ovat omaksuneet sen itsestään aikojen saatossa, kenties johtaen sitä muiden sanojen etymologioista tai muuten. Pääasia on osoittaa kuitenkin, ettei sitä ole suunniteltu.

Huomion arvoista on, että on olemassa keinotekoisia kieliä, kuten esperanto. Se on alun perin luoto keinotekoinen kieli, jonka tarkoitus on olllut toimia universaalina yleiskielenä. Vaikka sen työstämiseen osallistui merkittäviä kielitieteilijöitä, ei se ole pystynyt vakiintumaan minkäänlaisena yleiskommunikaatiokielenä. Se ei ole kehittynyt spontaanisti, vaikkakin sen rakenteita on kopioitu spontaaneista kielistä. Tässä mielessä se on kuin kielien Neuvostoliitto.

Toinen mielenkiintoinen havainto liittyen Hayekin spontaaniin järjestäymiseen on se, että se omaa monia samoja ominaisuuksia kuin taolaisuuteen perustuva wu-wei-ajatus, spontaanista tekemisestä. Idean mukaan pitkällä aikavälillä vain spontaani "tekeminen ilman tekemistä", on kestävää. Mikäli toiminta ei ole spontaania, ei se ole kestävällä pohjalla. Keskeinen taolaisuuden opetus on, spontaanit voimat toimivat kuin vesi kohdatessaan padon: aikansa sen pidätteleminen on mahdollista, mutta hyvin äkkiä vesi etsii reitin kiertää padon tai murskata sen, kohdistaen paineen sen heikoimpaan kohtaan. Vesi toimii loogisesti ilman ohjausta. Taolaisuuden perustaja Laotsen tiedetään vastustaneen myös autoritääristä pakkovaltaan perustuvaa hallintoa, korkeaa verotusta ja valtion suurta kokoa. Häntä voidaan hyvällä syyllä pitää proto-libertaristina.

Kolmas mielenkiintoinen yhtymäkohta Hayekin evoluutioon liittyen on sen yhdistyen hyvin paljolti kristinuskon moraalioppeihin. Primitiivisiin vaistoihin perustuva himo on syntiä, ja sitä on tukahdutettava jossain määrin toimivan yhteiskunnan aikaansaamiseksi. Ihmisten on kunnioitettava instituutioita ja traditiota, jotka ovat moraalisen yhteiskunnan perustoja (kuten esim. kymmenen käskyä). Traditionaalisen moraalin rikkominen, kuten varastaminen on syntiä, mikäli sillä tyydytetään eläimellistä ja vaistonvaraisia tarpeita. Uskonnot, kuten esimerkin kristinusko tekee tässä asiassa selväksi sen, ettei yhteiskunta voi olla moraalinen ilman vakiintuineita instituutioita.

Toisaalta kylmän rationaalisuuden katsotaan yleensä olevan saatanallista ja syntistä. Paholainen kuvataan yleensä viekkaana ja kylmän rationaalisena laskelmoijana, joka houkuttelee ihmisiä syntiin. Tässä on yhtymäkohta Hayekin moraaliteorialle siitä, miksei täydelliseen rationalismiin perustuva yhteiskunta voi olla toimiva ja hyvä. Täydellinen rationaalisuus on psykopaattista laskelmointia ja ainaista peliteoreettista optimointia lyhyellä aikavälillä. Petkuttavan yksilön lyhyen aikavälin etu, on aina suurempi kuin luottamuspulan aiheuttama kollektiivinen haitta. Näinpä pitkäaikaista luottamuksen ilmapiiriä ei voi syntyä, sillä luottamus palkitaan tällöin aina hyväksikäytöllä ja riistolla.

Postmoderni tapa hylätä metakertomukset ei ole ollenkaan perusteltu, vaan niiden näkökulma evolutiivisesti muodostuneisiin instituutiohin ja moraalikäytänteisiin, ovat vahvasti perusteltuja.

Internetin anonymiteetin puolustuspuhe

2011-08-28T22:15:00.000+03:00

Tämä Weldy McElroyn kirjoittama (suom. Niilo Korkiakoski ja Mikko Laakso) artikkeli on julkaistu 11.8.2011 sivustolla mises.org

Erään internetkäyttäytymistä kuvaavan mallin mukaan täysin tavallisesta henkilöstä voi tulla internetissä nimettömyyden ja villitsevän yleisön myötä täydellinen häirikkö ja typerys. Itse teorian laatijat käyttävät malleissaan vielä paljon voimakkaampia ilmaisuja näistä häiriköistä, mutta johtopäätös on ilmeinen: internetin anonymiteetti ruokkii huonoa käytöstä.

tavallinen ihminen + anonymiteetti + yleisö = häirikkö

Itse uskon kuitenkin, että internetin nimettömyyden hyödyt ovat runsaasti sen lieveilmiöitä runsaampia. Tästä syystä olen siksi jyrkästi eri mieltä siitä, että internetin anonymiteetti olisi kielteinen asia. Keskuudessamme on kuitenkin ihmisiä, joiden mielestä nimettömyys on pahasta ja heillä on tapana huutaa paniikinomaisesti valtiota apuun rajoittamaan verkon anonymiteettiä lainsäädännöllä. [1] Tästä syystä asiasta on hankalaa keskustella järkevästi kiihkotta.

Nimettömyys suojaa kaikkia - niin provosoivia palstakirjoittelijoita kuin lapsia väijyviä pedofiilejä. Anonymiteetin vastustajat käyttävät kuitenkin nimenomaan vain jälkimmäistä - tunteita kuohuttavaa esimerkkiä - argumenttina nimettömyyden rajoittamiseksi, jättäen huomioimatta anonymiteetin lukuisat myönteiset vaikutukset.

Valtiokoneiston motiiveista

Monet valtiot pyrkivät tätä nykyä poistamaan yksilöiltä oikeuden anonymiteettiin internetissä, tuoreimpana esimerkkinä tästä Yhdysvalloissa heinäkuussa esitetty Protecting Children from Internet Pornographers Act. Lakiesitys velvoittaisi kaikkia palveluntarjoajia tallentamaan tietoja asiakkaidensa internetinkäytöstä viimeisen 18 kuukauden ajalta ja luovuttamaan nämä tiedot virkavallalle pyydettäessä. Tallennettavaan dataan sisältyisivät nimet, puhelinnumerot sekä luottokortti- ja pankkitunnukset ja luonnollisestikin lista asiakkaan vierailemista IP-osoitteista.

Lakialoitteen virallinen tarkoitus on lapsiporon leviämisen estäminen, mutta samalla lakiesitys avaa ovia laajemmalle internetin käytön tarkkailulle. Jopa lakialoitteen nimi (Protecting Children from Internet Pornographers Act of 2011) on muotoiltu siten, että sen poliittinen vastustaminen olisi mahdollisimman vaikeaa. Todellisuudessa tallennettavat tiedot olisivat mitä tahansa rikosta tutkittaessa poliisin käytössä. Tiedot voisivat olla jopa lakimiesten ja asianajajien käytettävissä oikeudessa ratkaistavissa avioeroissa, petoksissa ja muissakin tapauksissa. Yhdysvaltain edustajainhuoneen jäsen Zoe Lofgren esitti lakialoitteen nimen muuttamista neutraalimmaksi siinä kuitenkaan onnistumatta.

Internetin anonymiteetin kieltäminen toisi valtiolle muun muassa seuraavia etuja:

Pääoman liikkumisen ja kaupankäynnin valvonta sekä verotus helpottuisi
Mielenosoitusten ja protestien järjestämistä ja organisointia (kuten arabimaiden kansannousuissa) olisi helpompi valvoa ja estää
Toisinajattelijoita voidaan valvoa ja “hiljentää”
“Haktivismia”, esimerkkinä LulzSec-ryhmän tietomurrot viranomaisia vastaan, voidaan torjua
Valtakoneistoa valvovien tahojen, kuten Wikileaksin, toiminta voidaan myös estää.

Internet vahvistaa yksilön mahdollisuuksia toimia ilman valtion väliintuloa, mutta nimettömyyden poistaminen saattaisi antaa valtiolle uuden aseen valvontaan.

Suurten internetyhtiöiden intresseistä

Internetpalveluita tuottavat suuryritykset kuten Google ja Facebook vastustavat myös verkon anonymiteettiä. Nämä yritykset saavat suurimman osan tuotoistaan mainonnasta, ja mainostajat maksaisivat varmasti suurempia summia oikeista nimistä ja henkilökohtaisista tiedoista, joita voitaisiin käyttää “markkinatutkimuksiin.” Yritykset siis menettävät potentiaalisia tuloja anonymiteetin takia. Näillä yrityksillä ei myöskään olisi mitään vastuuta palveluissaan tapahtuvista lainvastaisuuksista, kuten kiusaamisesta tai lasten hyväksikäytöstä. Valtion kannan hyväksyminen toisi siis näille internetpalveluyrityksille taloudellista hyötyä.

Internetjättien anonymiteetinvastaisuus näkyy esimerkiksi Googlen kesäkuussa julkaisemassa Facebookin haastajassa, Google+-palvelussa. Rekisteröidyttäessä henkilöltä vaaditaan kutsumanimi, ja valenimeä käyttävien henkilöiden käyttäjätilit estettään verkkoyhteisöjen palvelemisen ja “valeprofiilien” kieltämisen varjolla.

Samaaan aikaan Facebookin markkinointijohtaja Randi Zuckerberg, toimitusjohtaja Mark Zurckerbergin sisar, tahtoisi poistaa internetin anonymiteetin kokonaan. Hänen mukaansa “ihmiset käyttäytyisivät vastuullisemmin, mikäli he esiintyisivät verkossa aina omilla nimillään.” Facebookin periaate on, että palvelussa tulisi esiintyä omalla nimellään, mutta tämän toteutumisen valvonta on hankalaa. Valkoisen talon internetkiusaamisen vastainen konferenssi on varmasti vaikuttanut Zuckerbergin kantaan käyttäjien tunnistamisen tärkeydestä.

Yrityksillä tulee olla oikeus asettaa omat palveluehtonsa ja antaa asiakkaiden päättää, tahtovatko he käyttää palvelua näillä ehdoilla. On yrityksen oma päätös vaatia asiakkailta oikeata nimeä palvelun käyttämiseen ja Googlella on toki oikeus asettaa tämä ehdoksi palvelunsa käyttöön.

Nämä yritykset puuhaavat kuitenkin kulissien takana enemmän kuin miltä asia ulospäin näyttää: lausunnot “internetin käyttäjistä” ainostaan yrityksen oman palvelun käyttäjien sijaan kielivät yhteistyöstä valtiokoneiston kanssa.

Lisäksi käyttäjäehdot saattavat muuttua yhtäkkiä: esimerkiksi useat teknologiasivusto ZDNetin käyttäjät ovat saaneet huomautuksia Google+-palvelusta, jotka vaativat kopiota kuvallisesta henkilöllisyystodistuksesta. Erään käyttäjän mielestä vaatimus henkilöllisyystodistuksesta on ristiriidassa annettujen käyttäjäehtojen kanssa.

Anonyymiyden puolustus

Info tropism -sivustolla oleva artikkeli nimeltä “Preliminary Results of My Survey of Suspended Google+ Account” tuo esille monia perusteltuja esimerkkejä tapauksista joissa ihmiset käyttävät valenimiä verkossa, kuten:

“Olen opettaja, jonka takia yksityisyys on minulle hyvin tärkeätä”
“Olen homo, ja elän pienessä yhteisössä”
“En tahdo mielipiteideni loukkaavan uskonnollisia henkilöitä joita tunnen tai joille olen sukua”
“Minua on väijytty ja selviydyin raiskauksesta”

Listaa voisi jatkaa pitkäksikin. Jotkut nauttivat arkielämän karistamisesta internetaliaksensa turvin Second Lifen tapaisilla sivustoilla, toiset taas pelkäävät identiteettinsä varastamista.

Edellä olevat henkilökohtaiset syyt anonyymiydelle ovat erittäin vahvoja eivätkä poliittiset syyt ole lainkaan sen heikompia. Valtio ja valtiojohtoiset yritykset väittävät teknologian tuovan mukanaan ilmiöitä, joita tulisi säädellä uusilla laeilla. Tähän ei ole todellisuudessa mitään hyvää syytä.

Kyseessä on sama taistelu yksilönvapauksien ja holhouksen välillä. Yksityisyyden poliittiset periaatteet eivät ole muuttuneet, vaikka ihmisten välinen vuorovaikutus on muuttunut. Yksi näistä periaatteista on se, että kommunikoinnin valvonta rajoittaa poliittisen ilmaisun vapautta.

Jälleen erinomaisen esimerkin tarjoaa Yhdysvaltojen historia. Vuonna 1785 tehty lauselma antoi ulkoministeriölle oikeuden avata ja lukea mitä tahansa postia, jonka sisältö voitiin tulkita olevan haitaksi valtiokoneiston intresseille ja yleiselle turvallisuudelle. Pohjimmillaan kongressi julisti siis tietyt asiat kelpaamattomaksi postittaa. Tällaisiksi julistettiin heti ensimmäisten joukossa federalismin vastustajien kirjeet ja julkaisut, joissa kritisoitiin Yhdysvaltojen perustuslain ratifiointia ilman Bill of Rightsia. Täten perustuslain ratifioinnista väiteltäessä federalismin vastustajien oli hyvin vaikea viestiä sekä jakaa materiaalia federalistien hallitseman postilaitoksen avulla.

George Washingtonin kaltaiset vaikutusvaltaiset miehet valittivat siitä, että postia peukaloitiin. Tästä johtuen mm. James Madison, Thomas Jefferson ja James Monroe ryhtyivät kirjoittamaan toisilleen salakielisiä viestejä, kryptaten kirjeensä pitääkseen poliittisen keskustelunsa yksityisinä, sillä vapaan keskustelun kannalta yksityisyys on hyvin tärkeää.

Anonymiteetti voidaan nähdä henkilöllisyyden salauksen keinona, joka suojaa yksilöitä valtion väliintulolta. Arabimaiden kansannousuissa asia on ollut vahvasti esillä, sillä yhteydenpito internetin kautta oli hyvin tärkeässä asemassa mielenosoitusten järjestämisessä ja ylipäätänsä keskeisin mielenosoittajien välinen kommunikaatioväylä. Pääkirjoitus turkkilaisessa Hurriyet Daily News-lehdessä toteaa:

“Arabikevät -- on tuonut esille uuden näkökulman: autoritääristen valtioden asukkaille -- internet on vapauksien luvattu maa. Egyptin ja muiden valtioiden tapahtumat ovat osoittaneet että -- internet on ensimmäinen väline maailmahistoriassa, joka antaa kaikille vapauden poliittiseen ilmaisuun. Tästä syystä internetiä on syytä pitää 2000-luvun ensimmäisenä vapauden välineenä ja suorana väylänä muihin oikeuksiin.”

Sama pääkirjoitus jatkaa hieman synkemmin:

“Valtiokoneistot keksivät jatkuvasti uusia tapoja valvoa, sensuroida, hidastaa tai - ollessaan uhattuna - katkaista internetin käytön. Räikeimmillään tämä ilmeni Mubarakin Egyptissä kun valtio epätoivoisesti eristi Egyptin verkosta lähes täysin. Bashar al-Assadin hallinnon Syyriassa on raportoitu käyttävän “elektronista armeijaa” taistellessaan alati kasvavan vastarinnan kanssa. Tämä on uusin esimerkki valtiokoneiston internetin estämisen käytöstä sorron välineenä.”

Korruptoituneiden arabihallintojen ensimmäisiä toimia vastarintaa vastaan oli pyrkiä suitsimaan yhteydenpitoa ja rankaista tunnistettavissa olevia hallinnon vastustajia. Tämä ei ole sattumaa, sillä niin Syyriassa, Kiinassa kuin Yhdysvalloissakin ihmisiä voidaan hallita, jos he ovat tunnistettavissa.

Lopuksi

On aina ollut ja tulee olemaan ihmisiä, jotka käyttävät teknologiaa rikollisiin tarkoituksiin. Mutta internetin anonymiteetin syyttäminen lapsipornon kaltaisista vääryyksistä on kuin syyttäisi pankkien olemassaoloa siitä, että shekkejä voidaan väärentää. Rikoksia ja niiden tekotapoja tulee tutkia niiden tapahtumisen jälkeen eikä väestön hallinnan keinoin.

Huonoa mutta laillista käytöstä, kuten töykeyttä internetissä, ei tulisi huomioida tai käsitellä lain ulkopuolisin keinoin. Maailma on vain joskus ikävä paikka. Oikeus salata oma henkilöllisyytensä, kuten oikeus vaieta, ei ole roiston vaan vapaan yksilön merkki.

[1] Esimerkistä käy vaikkapa Erkki Tuomiojan verkkosivuilla julkaistu blogikirjoitus “Miten vähentää vihapuhetta?”, 29.7.2011, jossa hän pohtii verkon anonymiteetin rajoittamista ja vihapuheisiin puuttumista. (Kääntäjän oma lisäys.)

Taloudellisesta vapaudesta

2011-06-29T22:06:00.006+03:00

Kirjoitin taannoin tekstin siitä, miten merkittävin edellytys kansantalouden vaurastumiselle on taloudellinen vapaus. Tämä tarkoittaa käytännössä seuraavia insituutioita:

omistusoikeus
sopimusoikeus
vapaakauppa
elinkeinon harjoittamisen vapaus

Taloudellista toimeliaisuutta mahdollisimman vähän rajoittavan lainsäädännön, ja sitä tukevien instituutioiden olemassaolo on kohottanut kansakuntien varallisuutta, joka on korreloinut myönteisesti muun muassa ihmisoikeuskehityksen, koulutuksen tason, ympäristön tilan ja muun yleisesti myönteiseksi katsotun yhteiskunnallisen kehityksen kanssa. Tämän osoittaa varsin kiistattomasti seuraava video:

Eturyhmäpolitikointi ja klassinen liberalismi

2011-06-24T01:12:00.012+03:00

Korruptiota

Väkivaltamonopoliin perustuvien demokraattisten hallintoelimien toimintaa, oikeastaan läpi niiden kirjoitetun historian, ovat leimanneet eturyhmäpolitikointi, korruptio, gallup-suosion laskelmointi ja muut julkisen valinnan teorian tutkimuksen piiriin lukeutuvat suhmuroinnit. Teorian ajatuksena on perehtyä ilmiöön, miten pieni joukko ihmisiä (kuten lobbarit) kykenevät vaikuttamaan ihmismassan demokraattisesti valitsemien parlamentaarikkojen päätöksiin, omien sidosryhmiensä etua maksimoiden, ja täten hakemaan ajetulle edullensa demokraattisen prosessin avulla legitimitoitua asemaa.

Teorian hengessä usein esitetty liberaalien ajattelijoiden analyysi eturyhmäpolitikoinnista on kutakuinkin seuraavanlainen:

"Ajatellaanpa tilanne, jossa jonkin alan yritys, vaikkapa metallinjalostusyritys sanoo tarvitsevansa tuotantotukea, koska talousnäkymät näyttävät alalla huonolta. Kenties ilman tukea yritys joutuu irtisanomaan henkilöstöään rankasti. Oletetaan, että yritys toimii Suomessa.

Yritys on laskenut tarvitsevansa 50 miljoonaa lisärahoitusta pysyäkseen kannattavana. Tämä tarkoittaa sitä, että yrityksen tulisi ajaa läpi tukiehdotus, joka verottaisi jokaista suomalaista "vaivaisen" kymmenen lisäeuron verran, jonka tuloksena sille kilahtaisi 50 miljoonaa euroa tilillensä."

Julkisen valinnan teoria kertoo tässä vaiheessa, että politiikkaa seuraamaton keskivertokansalainen ei jaksa huolestua kymmenen euron häviämisessä veromenoissaan - hän tuskin edes huomaa, että tällainen tukiohjelma on runnottu läpi. Sen sijaan esimerkin metallialan yritykselle koituva voitto tästä junttauksesta on huikeat 50 miljoonaa euroa. Näin ollen sen kannattaa panostaa - jopa useita miljoonia - yritystukensa lobbaamiseen. Kyse on yrityksen näkökulmasta rationaalisesta tuotto-odotuksen optimoinnista.

Julkisen valinnan teoriaa voidaan soveltaa myös muunlaisiin tilanteisiin:

Poliittiset puolueet voivat analysoida äänestäjien demograaffista/sidosrymäperusteita rakennetta ja tulla tulokseen, että jonkin äänestäjäryhmän (vaikkapa koiranomistajat) tarpeita ja etuja (uusi julkinen koirapuisto) ei kuunnella ja valvota tarpeeksi. Tämän tiedostaessaan puolue voi irtautua hieman (usein) johdonmukaisesta ideologiastaan "pragmaattisista syistä". (Puolue vastustaa julkisia rakennushankkeita, mutta hyväksyy koirapuistohankkeen kerätäkseen poliittisia irtopisteitä.) Täten gallup-suosiota voidaan optimoida aatteen ja johdonmukaisuuden kustannuksella. Eturyhmä voi toki olla myös itse aloitteellinen ja tehdä tarpeensa kuulluksi."

Selvästikin esimerkkien tilanteet ovat nurinkurisia. Muun muassa liike-elämän ja äänekkäimpien kansalaisjärjestöjen vaikutusvaltaisimmilla hahmoilla on suhteettoman paljon valtaa parlamentaarisiin elimiin. Kun puolueet nöyristelevät eturyhmiä kohtuuttomasti johdonmukaisuutensa ja kokonaisedun ajamisen kustannuksella, voidaan todeta, ettei demokraattinen prosessi tuota juuri ikinä kokonaisetua ajavaa poliittista linjaa. Pragmaattisista syistä kannattaa myydä lupauksia huomattavimmille eturyhmille.

Oma tekijänsä on tietysti myös poliittisten puolueiden vaatimusten ainainen kakofonia, josta hallituspuolueiden tulisi muodostaa kompromissiohjelma. Demokratia järjestelmänä omaa täten monia pulmallisia ongelmia.

Klassinen liberalismi

Puhdas klassinen liberalismi poliittisena ideologiana tekee eturyhmäideologiaan poikkeuksen. Se määrittelee itsensä vapaan kanssakäymisen ideologiaksi, jossa poliittiset ja henkilökohtaiset mielipiteet ovat tiukasti erotettu toisistansa. Esimerkiksi urheiluseuratoimintaa harjoittava yksilö liberaalissa yhteiskunnassa ei perusta toimintaansa sille, että yhteiskunnan tulee tukea hänen henkilökohtaisesti hyväksi katsomaansa asiaa verovaroin. (Jolloin toimintaa pakotetaan tukemaan myös veronmaksajia, jotka eivät muuten sitä haluaisi välttämättä tukea.)

Omien arvojen junttaamisen sijaan tällaisessa yhteiskunnassa kyseistä toimintaa harjoittavat juurikin ne jotka katsovat sen mielekkääksi ja haluavat siihen osallistua. Sama koskee kaikkia muita erikoistuneita arvoja kuten vaikkapa ympäristön suojelua, taideharrastusta, yhteiskunnallisen valveutuneisuuden lisäämistä... jne.

Ajatuksen punainen lanka on se, että ihmisten henkilökohtaisia mieltymyksiä ja ajatuksia toteutetaan tyrkyttämättä niitä muille ihmisille valtion demokraattisten elimien ja väkivaltamonopolin avulla. Sen sijaan vapaus (ja tästä seuraava väkivallattomuus) katsotaan edellytykseksi tällaisen toimintaympäristön luomiseksi, jossa yksilöt voivat harjoittaa juurikin niitä henkilökohtaisia arvoja ja mieltymyksiä.

Äärimmäisen hyvän esimerkin yhteiskuntamallista tarjoaa se, että tällaiseen vapaaseen yhteiskuntaan on mahdollista perustaa jopa kommunismiin perustuva yhteisö - miksei kaupunkikin - mikäli kaikki mukana olevat tahot suostuvat tähän vapaaehtoisesti. Sen sijaan yhteiskunnassa, jossa vallitsee kommunismi (erikoistunut arvo) ei ole mahdollista elää muulla tavalla.

Näin ollen, (teoreettisesti ottaen) ainoa kaikkia klassista liberalismia poliittisena ideologiana kannattavia henkilöitä yhdistävä tekijä on vapauden asettaminen yhteiskunnan järjestäytymisen keskeisimmäksi, absoluuttiseksi arvoksi. Kaikki muut näkemykset ovat henkilökohtaisia eli subjektiivisia arvoja. Keskeistä on, että omia arvoja ei pakoteta muille valtion uhalla (esimerkiksi väkivallan uhalla), sillä tämä on ristiriidassa juurikin sen keskeisimmän arvon eli vapauden kanssa. Tämän turvatakseen liberaali yhteiskunta tarvitsee järkkymättömän perustuslain, johon on kirjattu nämä arvot.

Laissez-faire -kapitalismi moraalisena talousjärjestelmänä

2011-03-21T23:03:00.000+02:00

Prakseologia

Itävaltalaisen koulukunnan erään merkittävimmän edustajan Ludwig von Misesin kehittämän ihmisten käyttäytymistä hahmottavan menetelmän, prakseologian, mukaan ihmisten toiminta on tavoitteellisesti suuntautunutta ja kaikki ihmiset pyrkivät jokaisella toimellaan kohti suurempaa tyytyväisyyttä ja tyydytystä. Tämä näkemys ei ole kaukana positiivisen psykologian näkemyksistä: jokaisen yksilön tiedostaessa oma elämänkokemuksensa, taitonsa ja mielihalunsa, he pyrkivät jatkuvasti parantamaan oloaan ja tätä kautta onnellisuutensa astetta parhaaksi katsomallaan tavalla.

Prakseologia muodostaa deduktiivisen järjestelmän, josta on johdettavissa periaate, että kaikki vapaaehtoisesti tapahtuva vaihdanta perustuu siihen, että molemmat vaihdon osapuolet kokevat hyötyvänsä siitä. Itävaltalaisiin vaikuttajiin kuulunut Murray N. Rothbard väittää kirjoituksessaan "Mitä ovat vapaat markkinat?" vaihdannan olevan aina selkeästi hyödyllistä molemmille osapuolille. "Mikäli kumpikin taho on suostunut vaihtoon vapaaehtoisesti, on sen seurauksena molempien osapuolien tyydytyksen aste kasvanut."

Tämä vaihdannan hyödyllisyys ilmenee myös tilanteessa, jossa ihminen vaihtaa työpanoksensa palkkaan. Näin ollen erilaisissa sosialismin muodoissa liputettu kapitalismin harjoittama työväestön riisto on käsitteellinen mahdottomuus, sikäli kun työntekijällä on vapaus kieltäytyä työstä katsottuaan esimerkiksi työehdot tai palkan riittämättömäksi. Yleisellä tasolla riisto on mahdollista vain mikäli jokin osapuoli on pakotettu väkivallan uhalla johonkin tekoon. Tästä johdettuna kapitalistisen yhteiskunnan tehtävänä on ainoastaan taata yksilöiden koskemattomuus väkivallalta - suojella ihmisiä siltä tilalta, jossa riistäminen on määritelmällisesti ylipäätään mahdollista. Tämän toteuttaminen vaatii yhteiskunnalta ainoastaan sisäisestä ja ulkoisesta turvallisuudesta huolehtivat elimet, sekä oikeuslaitoksen vastaamaan sopimusten noudattamisesta ja rikollisten tuomitsemisesta.

On huomioitava myös, että taloudellinen vapaus on erottamaton osa yksilönvapautta: ihminen ei ole vapaa mikäli hän ei voi vapaasti vaihtaa - esimerkiksi myydä tuottamiaan tavaroita tai palveluita. Puhtaasti eettisestä näkökulmasta tarkasteltuna näyttäisi siltä, että ainoa yhteiskuntamalli, jossa yksilön on mahdollista olla aidosti vapaa riistolta, on laissez-faire-kapitalismiin pohjautuva yhteiskunta. Sikäli kun omistusoikeus, yksilön koskemattomuus ja oikeusvaltio tunnustetaan. Monet ovat kuitenkin huolissaan esimerkiksi siitä, "Saavutetaanko näin suurin mahdollinen kuviteltavissa oleva elintaso?", "Toimivatko markkinat täydellisen tehokkaasti vailla keskussääntelyä" ja niin edelleen. Nämä kysymykset eivät sinänsä itävaltalaisen koulukunnan teoreetikoita kiinnosta.

Spontaani järjestys

Niitä voidaan kuitenkin lähestyä niin sanotun spontaanin järjestyksen idean kautta. Sen taustalta löytyy pitkä ajatteluperinne, joka kulminoituu viime vuosisadalla vaikuttaneen Friedrich A. Hayekinmyöhemmässä tuotannossa. Kuvitteellisena ja ehkä hieman karkena esimerkkinä voidaan käyttää evoluutiota, jossa kaikki lisääntymiskykyiset informaatiota kantavat rakenteet pyrkivät yksinkertaisesti välittämään perimänsä itsekkästi jälkeläisilleen. Elollisen ja elottoman luonnon luoma valintaympäristö ja lajien välinen kilpailu niukoista resursseista sanelevat optimointiehdot eliöille ja jos ne eivät kykene sopeutumaan, ne kuolevat pois. Lajit muuttuvat geneettisessä kilpailussa monella tasolla kilpaillessaan muuta luontoa "vastaan" satunnaisten hyödyllisiksi osoittautuvien geneettisesti välittyvien mutaatioiden kautta, jotka antavat niille tietyn pienen kilpailuedun suhteessa muihin.

Näin ollen tämä luonnossa havaittu ja evoluutioksi teoretisoimamme ilmiö hakee jatkuvasti ympäristön muutosten mukana tiettyä hetkellistä dynaamista tasapainotilaa, sitä tosin koskaan täysin saavuttamatta. Näin syntyy spontaania järjestystä kaaosken sijaan. Evoluution muutamasta yksinkertaisesti perusperiaatteesta syntyy koko monimutkainen biojärjestelmä, ekosysteemi, joka muodostuu kuin itsestään, ilman ylhäältä tapahtuvaa ohjausta.

Myös vapaa markkinatalous on spontaaniin järjestykseen perustuva järjestelmä, markkinajärjestys. Se on monimutkainen, suunnittelun tuolla puolen oleva täysimittainen laskematon järjestelmä joka muodostuu vapaan vaihdannan periaatteesta. Kukaan ei pysty ohjaamaan sitä ylhäältä, vaan siinä palveluiden ja hyödykkeiden lukemattomat tuottajat pyrkivät sopeutumaan ihmisten mielihaluihin, tarpeisiin ja resurssien niukkuuteen. Monimutkaisista tarpeiden, halujen ja yksilöllisten mieltymysten "pseudokaaottisesta" kokonaisuudesta syntyvät termostaatin lailla toimivat markkinat, jossa vaihdanta tapahtuu sen mukaan miten ihmiset arvostavat eri hyödykkeitä kysynnän ja tarjonnan lain puitteissa.

Näin ollen evoluutio-analogiaa käyttäen ostopreferenssit toimivat tavallaan eräänlaisena markkinoiden luonnonvalintana karsien huonoja tuotteita, palveluja ja ratkaisuja, jotka pyrkivät säilymään riittävän kysyttyinä innovaatioiden avulla. Tästä seuraa se, että tarjontamarkkinoilla vallitsee jatkuva dynaaminen kilpailu, jolloin parhaina pidetyt menestyvät, samaan aikaan kun huonoimmat karsiutuvat. Tällöin talous on jatkuvassa muutoksessa markkinadynamiikan hakiessa jatkuvasti entistä parempaa ratkaisua ihmisten hintasignaalien viestiessä siitä, mikä on paras ratkaisu milläkin ajan hetkellä. Sosialistisesta komentotaloudesta puuttuvat sekä markkinoille ominainen optimointilogiikka että "näkymätön käsi", joten kysynnän ja tuotannon kannalta resurssien allokointi on äärimmäisen tuhlailevaa. Neuvostoliitossa ei koskaan ollut aitoja hintoja, vaan ne vedettiin markkinasosialismin oppien mukaisesti hatusta. Neuvostoliiton pitkäikäisyyden salaisuus ei ollut markkinataloudessa, vaan huonojen ratkaisujen tulvassa ja "innovaatiovakoilussa".

Talouden sääntelystä

Kun markkinoiden toimintaa säännellään, on tuloksena markkinaprosessin häiriintyminen. Usein tämä johtuu siitä, että tietyt ihmiset - lähinnä poliitikot ja näiden eturyhmät - uskovat kykenevänsä suunnittelemaan omat markkinat, taikka muuttamaan niitä "reilummiksi" tai "tehokkaammiksi" omien mielivaltaisten halujensa perusteella. Tämä on osoittautunut kerta toisenssa jälkeen katastrofaaliseksi tieksi, koska kaikki tiet pois markkinatalouden luonnollisesta järjestäytymisestä johtavat lopulta sosialismiin.

Esimerkkinä voidaan mainita vaikkapa sääntelyn taipumus luoda keinotekoista niukkuutta. Se heikentää resurssien allokointia luoden vinoumia insentiiveihin. Se synnyttää myös taloussyklin korkosääntelyn ja muun heikosti perustellun rahapolitiikan avulla, esimerkiksi pitämällä korkotason luonnottoman matalana ja painaen markkinoille liikaa vastikkeetonta rahaa, joka painetaan lopulta kannattamattomiin investointeihin. Lisäksi jotkut toimijat yrittävät vaikuttaa poliitikkoihin lobbaamalla yritystoimintaa sääntelevää lainsäädäntöä vähentämällä kilpailua ja luomalla erityisoikeuksia. Mitä vähemmän politiikkaa talouden toimintaan sotketaan, sen parempi.

Ranskankielinen sanonta "laissez-faire" tarkoittaa oikeastaan suomeksi "antakaa tehdä". Se oli itsevaltaisen Ranskan elinkeinoelämän johtohahmojen lentävä lause ja tarkoittaa jotakuinkin sitä, että julkisten tahojen tulisi pysyä erossa talouden toiminnasta. Nämä yrittäjät näkivät saman lopputuloksen kuin Menger, Böhm-Bawerk, Wieser, von Mises ja Hayek: poliitikkojen "myymät" ratkaisut markkinoiden näennäisiin häiriöihin luovat vain uusia ongelmia ja yritykset korjata ongelmia vain moninkertaistavat niiden määrän, kunnes talouden toiminta on säännelty täyteen jos jonkinlaisia kiemuroita yritystoimijoiden liiketoimikustannusten ylittäessä kaikki kuviteltavissa olevat rahat. Tällainen talousjärjestelmä johtaa tappioiden sosialisointiin ja voittojen yksityistämiseen.

Empiriaa

Kysymystä vapaan markkinatalouden mielekkyydestä voi lähestyä myös seurauseettisesti, kokemusten ja tutkimustulosten avulla. Kaikki käytettävissä oleva todistusaineisto osoittaa kiistatta, että kapitalistiset ja demokraattiset länsimaat ovat vaurastuneet markkinatalouspohjaisen talousjärjestelmänsä ansiosta vuosisadassa moninkertaisesti muita maita enemmän. Mittarit kertovat globaalin kapitalismin voittokulusta samalla kun muun muassa enemmän tai vähemmän sosialistiset Aasian ja Afrikan taloudet eivät ole onnistuneet elinolojen parantamisessa, kituuttaesssaan vieläkin eriasteisissa komentotalouden vaiheissa. Dead Aid -teoksellaan kuuluisaksi tullut Dambisa Moyo on muistuttanut karulla tavalla monia länsimaalaisia siitä, että kehitysmaissa ei saada positiivista kehitystä aikaan ennen kuin muinaisuuden savijalkaiset komentojättiläiset on murrettu ja aito yrittäjyyden ja vapauden henki herätetty.

Historia kertoo, että viimeisen viidenkymmenen vuoden aikana on tapahtunut myös ns. talousihmeitä osoittaen, että korkea elintaso ei ole vain vauraiden länsimaiden luonnonlain omainen yksinoikeus - ja hyvä näin! Niin sanotut Aasian tiikerit kokivat aina 1960-luvulta lähtien rakettimaisen talouden ja elintason kasvun markkinoiden liberalisoinnin ja länsimaista omaksutunut demokraattisen ja parlamentaarisen hallintojärjestelmän omaksumisen jälkeen. Tuottavuuden kasvun myötä työpäivät ovat lyhentyneet, elintaso kasvanut ja hyvinvointi merkittävästi kasvanut.

Esimerkiksi Etelä-Korea oli Korean sodan jälkeen pohjoista naapuriaan jopa köyhempi, mutta nykyään Etelä-Korea on talouskasvultaan verrattavissa länsimaisiin teollisuusjättehin, joka on tunnettu muun muassa viihde-elektroniikkaosaamisesta ja Suomessakin toimivasta STX-telakkajätistään. Vastaava kasvuihme on todistettu muun muassa monissa Etelä-Amerikan maissa, joissakin Afrikan maissa ja lukuisissa vanhoissa Itäblokin valtiossa. Vaurastumisen tulisi olla jokaisen maan perusoikeus eikä vain harvojen herkkua. Maailmanhistoria ei tunne yhtäkään nykymittapuulla mitattuna vaurasta ei-markkinatalousmaata.

Kaupan vapauttaminen ja tästä johtuva elintason kasvu korreloi positiivisesti myös ihmisoikeuksien toteutumisen, elintason ja demokratiakehityksen kanssa, joten ei liene ihme, että maailman parhaat maat ovat juuri vapaat markkinataloutta suosivat Länsi-Euroopan ja Pohjois-Amerikan valtiot. Korrelaatio markkinoiden vapauden ja elintason välillä on kiistämätön tosiasia.

Viimeistään Neuvostoliiton kaaduttua luulisi olleen ilmeistä, että sosialismin eri muunnelmat eivät toimi ja oikeastaan sille tielle ei koskaan olisi pitänyt lähteäkään. Nykyään epäonnisen sosialismin perilliset, erilaiset "vaihtoehtoliikkeet" ovat nostaneet päätään ja uhkaavat niin taloudellista vapauttamme kuin myös länsimaista kulttuuripiiriä. Toivottavasti nämä lopun aikoja maalailevat liikkeet unohtavat haihattelunsa kivikautiseen maailmaan ja tulevaisuudessa koittaisi vihdoin klassisen liberalismin, tieteellisen valistuksen ja todellisten sivistysihanteiden aika.

Politiikan uuskieli

2011-02-17T15:45:00.005+02:00

Uuskieli on George Orwellin teosta 1984 varten luoma "kielijärjestelmä", jonka tavoitteena on tehdä vallitsevan totalitäärisen valtion arvostelemisen kieliopillisesti mahdottomaksi ja muokata ihmisten ajattelua hallinnolle alisteiseksi. Kielestä on häivytetty muun muassa kaikki vapauteen liittyvä sanasto ja toisten sanojen merkitystä on vaihdettu. Esimerkiksi "totuusministeriö" on todellisuudessa valtiolliseen propagandaan ja historian uudelleenkirjoittamiseen keskittynyt toimija. Toisaalta esimerkiksi käsite "riemuleiri" tarkoittaa valtiollista pakkotyöleiriä. Myös käytetyn kielen epäsäännöllisyydet ja sofistikoituneemmat ilmaisut ovat pyritty hävittämään, jottei kieli olisi tarpeeksi rikasta ja sivistävää, haitaten yksilöiden kielellistä ajattelua.

"Äärioikeisto"

Ludwig von Misesin näkemys "ääri-ideologioista".

Uusikielimäisiä piirteitä voi valitettavasti löytää myös suomenkielisestä poliittisesta sanastosta. Esimerkiksi sellainen käsite kuin äärioikeisto on luotu tarkoittamaan äärimmäisiä, "oikeistolaisia" ideologioita, kuten fasismia ja kansallissosialismia. Wikipedia mukaan "Äärioikeisto on nimitys, jota käytetään totalitaarisiin päämääriin pyrkivistä radikaaleista, poliittisista oikeistoliikkeistä." Vastaavasti äärivasemmistolla viitataan sosialismin erilaisiin äärimuotoihin. Mikäli poliittista spektriä tarkastellaan yksiulotteisella vasemmisto-oikeistojaottelulla, äärioikeisto ja -vasemmisto edustavat sen vastakkaisia häntäpäitä. Toisin sanoen tällä ajattelutavalla fasismi ja natsismi ovat marxismin täydellisiä vastakohtia.

Minkä takia kuitenkin nämä kaksi näennäisen täydellisesti eroavaista ääri-ideologiaa ovat siltikin hyvin samankaltaisia? Niin kansallissosialismi kuin kommunismikin perustuvat valtiojohtoiseen komentotalouteen, jossa keskussunnitteluvirasto päättää mitä taloudessa tuotetaan ja miten paljon. Toisaalta molempiin ideologioihin pohjautuvat yhteiskunnat toteutuessaan 1900-luvulla, olivat äärimmäisen totalitaristisia: niissä harjoitettiin sensuuria, kansanmurhia ja kilpailevat poliittiset ideologiat kiellettiin. Molemmat edustivat valtiollista suunnittelua, sosialismia ja kansallissosialismia. Molemmat valtiojärjestelmät olivat totalitaristisia ja kollektivistia, vain näiden jotkin arvot ja ihanteet erosivat toisistaan. (Usein näennäisesti.)

Mitä fuktiota on oikeisto-vasemmisto jaottelulla, mikäli sen ääripäät ovat samankaltaisia ideologioita? Onko klassinen liberalismi, joka eroaa näistä kahdestä täydellisesti, äärikeskustalainen ideologia? Uskoakseni tällainen kielen muotoutuminen on osin tahallista ja osin tahatonta kehitystä. Selvästikin joitain tahoja on on hyödyttänyt se, että leimataan natsismi äärioikeistolaiseksi, ja kommunismi äärivasemmistolaiseksi, leimaten eritoten aitoa oikeistolaisuutta. Ideologisesti tämä on kovin kyseenalaista liberaalista näkövinkkelistä, sillä molemmat ääri-ideologiat edustavat kollektivismia.

Libertaristit suosivat usein kaksiulotteista poliittista karttaa, jossa toisella akselilla ilmaistaan suhtautuminen taloudellisiin vapauksiin ja toisella akselilla suhtautuminen sosiaalisiin vapauksiin. Tässä tarkastelussa väitetty äärivasemmisto ja -oikeisto sijoittuvat todella lähelle toisiaan, jälkimmäisen ollessa taloudellisesti ehkä hitusen vapaampi, joskin määritelmällisesti myöskin suunnitelmatalous. (Muun muassa natsien talouspolitiikka on vasemmistoliiton taloudenpitoa vasemmistolaisempaa.) Sosiaalisia vapauksia kummassakaan yhteiskunnassa ei ollut nimeksikään, vaan kaikki yksilöt olivat valtiota varten.

Konservatiivit ja liberaalit

Kun mediassa käsitellään konservatismia liberalismia, ajatellaan usein näiden kahden olevan jollain tavalla toisensa vastakohtia Ranskan vallankumouksessa syntyneen jaottelun hengessä. Toisaalta Yhdysvalloissa demokraatteja pidetään "liberaaleina" ja republikaaneja "konservatiiveina". Mielenkiintoisen elementin peliin tuo se, että Yhdysvalloissa Obamaa ja hänen uudistuksiaan vastustava niin sanottu Teekutsuliike koostuu niin vankoista konservatiiveista kuin "ääriliberalistisista" libertaareista. Mitä järkeä tässä on? Kaikkein liberaaleimmat ja kaikkein konservatiivisimmat vastustavat Obamaa. Sen sijaan tavalliset liberaali tukevat häntä.

Konservatismin ja liberalismin määritelmissä tulee nähdäkseni esille samanlainen osin tarkotushakuinen, osin tahaton käsitteellinen vääristymä, kuin äärioikeistoa käsiteltäessä, jossa demokraattejen kaltaiset, Yhdysvaltain skaalassa sosialistit, ovat alkaneet käyttämään itsestään nimitystä liberaali, vaikka eivät välttämättä tuntisi käsitteen aatehistoriallista perustaa. He nojaavat positiivisiin oikeuksiin pohjautuvaan sosiaaliliberalismiin, joka ei oikeastaan ole liberalismia ollenkaan siinä mielessä kuin sen alun perin oli tarkoitus olla negatiivisen vapauden ideologia.

Minkä takia kaikkein liberaaleimmat tuntevat luonnolliseksi liittoutua kaikkein konservatiivisempien kanssa? Minusta parhaan vastauksen antaa yksinkertaisesti se, että liberaali-konservatiivi -vastakkainasettelu on näennäistä ja kyseessä eivät ole vastakohdat. Kyse on imagopelistä ja käsitteiden muuttamisesta. Klassiset liberaalit ja libertaarit puolustavat länsimaisia arvoja, kuten oikeusvaltiota, markkinataloutta, ihmisoikeuksia, omistusoikeutta ja yksilönvapautta, pitäen näitä absoluuttisina arvoina. Samoin toimivat konservatiivit, joskin joissain kysymyksissä he menevät negatiivista vapauskäsitystä pidemmälle ja vaativat esimerkiksi valtion ja kirkon liittoa vahvistaakseen entisestään länsimaista ja kristillistä ajattelua yhteiskunnassa. Jotkut konservatiivit vaativat myös yksilön alisteisuutta isänmaalle, joka pitää sisällä tiettyjä kollektivismin piirteitä.

Sen sijaan itseään liberaaleina pitävät, todellisuudessa sosiaaliliberaalit tai sosialistit eivät aina tunnu pitävän länsimaisia arvoja absoluuttisina, vaan luottavat joissain kysymyksissä kulttuuriseen relativismiin tai muihin vastaaviin aatteellisiin tuulahduksiin, jotka eivät kuulu länsimaiseen traditioon. Kehoittaisin kaikkia itseänsä liberaaleina pitäviä ihmisiä pohtimaan hieman tämän määreen mielekkyyttä omalla kohdallaan.

Tulkintaa vuoden 2008 finanssikriisistä

2011-01-25T14:40:00.008+02:00

Tätä tekstiä kirjoittaessani maailma on (näennäisesti?) toipumassa aikojemme yhdestä suurimmista ja mullistavimmista talouskriiseistä sitten 1930-luvun suuren laman. Omassa suuruudessaan tämä kriisi on ollut monella tapaa jopa massiivisempi, moniulotteisempi - ja ennenkaikkea superlatiivisempi kuin mikään sen edeltäjistään. Kriisin suuruusluokkaa kuvaa hyvin se, että se toi alas valtavan yhdysvaltalaisen investointipankin, Lehman Brothersin muutamassa viikossa. Kyseisen rahoitusalan yhtiön vuosittainen liikevaihto oli romahdusta ennen likipitäen 60 miljardia Yhdysvaltain dollaria - kokoluokassaan tämä lähentelee Suomen valtion vuosittaista budjettia.

Palatessamme ajassa taaksepäin vuoteen 2007, oli tuolloin vuoden kuluessa käynyt ilmi, että markkinoilla liikkui suuri määrä asuntoihin ja eritoten näiden oletettuun arvonnousuun kiinnitettyjä korkean riskiluokituksen omaavia kiinnelainoja (ns. subprime mortages, pankkiirien slangissa toxic waste), joiden saajat olivat yhä toistamisiin joutuneet maksuvaikeuksiin. Elokuussa 2008 näiden lainansaajien maksukyvyttömyys iski hampaansa rahoitusmaailmaan laajemmin realisoituen raihoitusyhtiö Lehman Brotherssiin. Se ajautui likviditeettikriisiin kun kävi ilmi, että sillä oli hallussaan etenkin sub prime -lainoihin liitettyjä johdannaisia, ja näihin oli sijoitettu galaktisia määriä sen pääomaa. Yhtiö haki tämän jälkeen epätoivoisesti pelastajaa markkinoilta, hakeutuen lopulta konkurssiin. Myös muut investointipankit olivat tiellä ajautua konkurssiin, mutta selvisivät pälkähästä liittovaltion ja sen hallinnoiman keskuspankin tultua apuun.

Kriisin hoidossa Yhdysvaltain hallitus käytti ennennäkemättömiä raha- ja finanssipoliittisia keinoja päämääränään kriisin selättäminen. Se perusti kongressin päätöksellä niin sanotun roskapankin, joka osti rahoitusvaikeuksissa olleilta investointipankeilta kelvolliseen hintaan niiden liki arvottomiksi käyneitä arvopapereita. Bushin ja Obaman hallinto käytti liittovaltion varoja ja lainarahaa valtiontalouden elevyttämiseen myös niin sanotuilla elvytyspaketeilla. (stimulus package) Lisäksi maan keskuspankki laski ohjauskorkonsa lähelle nollaa prosenttia ja alkoi painamaan vimmatusti seteleitä deflaation katkaisemiseksi. Rahaa kaikkeen tähän on painunut tähän mennessä useita satoja miljardeja dollareita liittovaltion velkaantuessa yhä kiihtyvällä tahdilla. Tällä hetkellä velkaa liittovaltiolle on kertynyt yli 14 biljoonaa dollaria.

Monet taloustieteilijät, yhteiskuntafilosofit, poliitikot ja valveutuneet kansalaiset ovat pitäneet viimeistään tätä osoituksena siitä, että vapaamarkkinakapitalismi on tullut tiensä päähän kommunismin tavoin, tarvitsien tiukkaa finannssivalvontaa ja säätelyä. Joillekkin vasemmistolaisille ajattelijoille kriisi on näyttäytynyt kaikessa karuudessaan ideologisena ja maailmankuvallisena riemuvoittona. On myös pyritty näyttämään toteen, että kriisin laukaisi finannssisektorin ahneiden pankkiirien juonittelut voittojen maksimoimisesta viekkaasti itsellensä tavallisten ihmisten kustannuksella erilaisin optio-ohjelmin. Onkin oikeastaan ironista, että todellisuudessa itse kriisi johtui talouden sääntelytoimista, pankkisosialismista, ala-arvoisesta keskuspankkipolitiikasta sekä näiden aiheuttamasta moraalikadosta.

Eräs tärkeimmistä yksittäisistä syistä lienee maan surkea rahapolitiikka. Yhdysvaltain keskupankin (FED) keinotekoisen alhaisen ohjauskoron ylläpitäminen sai aikaan sen, että lainaa otettiin hyvin heppoisin perustein, jolloin rahaa virtasi markkinoille hyvin suurella tarjontavolyymillä. Korkojen ollessa (keinotekoisen) alhaalla, markkinat antoivat kuluttajille signaalin siitä, että taloudessa menee todellista tilannetta paremmin, koska ylimäärästä rahaa on tarjolla investointeihin runsaasti. Tällöin ihmiset vaihtoivat säästämisen ja kuluttamisen suhdettaan sen mukaiseksi miltä markkinat optimaalisesti näyttivät heidän tilanteessaan. Tämä ajoi sinänsä rationaalisesti toimivia ihmisiä hakemaan luottoja joihin heillä ei ole todellisuudessa varaa, mikäli ohjauskorko olisi ollut luonnollisella tasollaan.

Toinen tärkeä syy oli Yhdysvaltain jo aiemmin harrastama yrityssosialismi ja tämän seurauksena niin sanottu moraalikato. Yritysten tiedostettua se tosiasia, että suurella volyymillä kaatuessaan tai suurtappioita kärsiessään ne tullaan joka tapauksessa pelastamaan, rohkaisi tämä suurinvestointipankkeja antamaan runsaasti korkeariskisiä luottoja, sillä pankit olivat liian suuria kaatuakseen yhdessä. Lisäksi yritystappioiden sosialisointia Yhdysvaltain historiassa on tapahtunut ennenkin. Tämän tiedostaessaan, he pystyivät ajattelemaan yksityistävänsä voitot ja sosialisoivansa tappiot.

Kolmas, ehkäpä täkein syy oli se, että poliitikot olivat laittaneet konkreettisesti likaiset näppinsä rahoitusmarkkinoiden toteuttamiseen "oikeudenmukaisesti", siten että kaikki asunnonhankkijat saisivat rahoitusta - myös heikkotuloiset. Yhdysvaltain kongressi oli ottanut aiemmin tavoitteekseen lisätä omistusasuntojen määrää. Se asetti lainsäädäntöä, jolla painostettiin pankkeja lainoittamaan myös huonotuloisia lainaajia suurin riskein. Lisäksi hallituksen ohjaamat puolittain julkiset rahoitusyhtiöt kuten Fannie Mae ja Freddie Mac alkoivat ostamaan yksityisiltä pankeilta näitä todellisuudessa korkeariskisiä lainoja verrattain käypään hintaan. Samalla nämä valtion ohjaamat rahoituslaitokset höllensivät luotonantokriteerejään saaden nopeasti jättimäisen suuren aseman asuntovelkakirjojen omistajina.

Kaikki tämä johti siihen, että yksityiset pankit alkoivat antamaan erittäin agressiivisesti asuntoluottoja korkean riskin lainaajilleen tietäen, että ne voitaisiin tarpeen tullen myydä Fannie Maelle tai Freddie Macille hyvällä voitolla. Tiedossa oli myös se, että mikäli nämä suurinvestointipankit joskus joutuisivat mittaviin likviditeettiongelmiin, tulisi valtio kuitenkin apuun. (kts. yllä moraalikato) Loppuen lopuksi tämä rakennelma perverssein kannustimine romahti ja realisoitui tuhansien miljardien tappioina lainottaijille - Freddie Mac ja Fannie Mae kaatuivat ja investointipankit joutuivat valtion syliin.

Kriisin siirryttyä reaalitalouteen aiheutti se pitkin Eurooppaa julkisten talouksien alijäämäisyyttä. Useat yrityksen joutuivat irtisanomaan henkilöstöään. Vientiteollisuus ympäri maailmaa laski volyymiään ja eri valtiot muuttuivat aiempaa protektionistisemmiksi. Puhuttiin myös "Keynesin paluustaa", jolla viitataan (uus-)keynesiläisten talousoppien tulosta takaisin kansainväliseen ja kansalliseen talousoppiin, korostaen valtioiden roolia suhdannevaihtelujen tasoittajana ja rahoitusmaailman vahtikoirina. Tämä on ollut erittäin pelottava tie ja se saattaa tulevaisuudessa kostautua siten, että länsimaiden ollessa vielä joitain vuosia tässä rahoituskrapulassa, Kiinan, Intian, sekä Venäjän kaltaiset kehittyvät taloudet nostavat asemiaan maailman taloudessa, nousten pelottaviksi vastuksiksi länsimaiselle elämänmuodolle. "Roomakin kaatui sen takia, että se hylkäsi ne periaatteensa, jotka tekivät siitä mahtavan."

Todellisuudessa kriisin aiheuttivat - kuten yllä osoitettiin - valtiolliset sääntelytoimet poliittisine ohjelmineen, globaalien markkinoiden suuri volyymi ja katastrofaalinen keskuspankkipolitiikka alhaisine ohjauskorkoine ja liittovaltion bailout-ohjelmat. Kriisin volyymin aiheuttivat sinänsä yksityiset pankit, mutta vain ja ainoastaan koska se oli "rationaalista" julkisen talouden luodessa perverssit kannustimet tälle. Tämä osoittaa todellisuudessa sen, että mitä enemmän taloutta lähdetään sääntelemään, sitä ongelmalliseksi nämä käyvät vapaalle markkinataloudelle. Koko kriisiä ei olisi tullutkaan, mikäli valtio ei olisi sekaantunut vapaisiin markkinoihin. Vapaat markkinat eivät koskaan pyri luotottamaan vapaaehtoisesti maksukyvyttömiä, ellei sitä tehdä niille kannattavaksi jollain keinotekoisella järjestelyllä.

Tulevaisuutta pohtiessamme on kuitenkin hyvä muistaa se, että kriisi on "selätetty" enemmän tai vähemmän siihen kohdistetun velkaelvytyksen ja sosialisointien avulla, jotka ovat kustannettu lainaamalla varallisuutta nykyisiltä ja tulevilta sukupolvilta. Jossain vaiheessa korkotasoa on joka tapauksessa nostettava ja elvytystä vähennettävä, jolloin kriisi saattaa iskeä uudestaan, kenties entistä pahempana. Luodaanko tällä hetkellä vain uutta kuplaa, seuraavaa kriisiä, joka yllättää aivan pian nurkan takaa? Onko pahin vasta edessä?

Äänestysikärajasta

2011-01-19T20:55:00.014+02:00

Kirkollisvaalejen yhteydessä ollaan käyty keskustelua myös valtakunnallisten ja kunnallisten vaalien äänestysikärajan laskemisesta 16 ikävuoteen. Jotkut tahot ovat ehdottaneet tämän aloittamista varovaisesti vaikkapa aluksi kunnalisvaaleista. Nuorten alle 18 vuotiaiden ensiäänestäjien aktiivisuus seurakuntavaaleissa 2010 oli varsin ilahduttavat 15,3% koko maan äänestysaktiivisuuden noustessa 17 %-yksikköön ikäluokassa. Vaikka nuorten äänestysinto jäikin alle valtakunnallisen keskiarvon, voidaan tulosta silti pitää varsin tyydyttävänä, koska 15,3% on kuitenkin korkeampi kuin valtakunnallinen aktiivisuus minään vuonna tätä ennen sitten 1980-luvun.

Ikärajan laskemista puoltavien tahojen argumentti nuorten kiinnostusta poliittiseen ja yhteiskunnalliseen vaikuttamiseen lisäävästä vaikutuksesta on kyllä sinänsä varsin hyvä. Yhteiskunnan tehtävänä on tarjota tavalla tai toisella yhteiskunnan yksilöille tarvittavat perusvalmiudet ja -tiedot vaikuttamiseen heitä koskevissa asioissa. Olen silti eri mieltä johtopäätöksistä, joita nämä henkilöt esittävät: olen eri mieltä siitä, että äänestysikärajaa valtakunnalisissa vaaleissa tulisi laskea.

Päällimmäinen argumentti tässä tarkastelussa on se, että tällainen käytäntö ei ole koherentti sen kanssa, että 16-vuotias kansalainen ei ole tässä iässä vielä juridisesti täysi-ikäinen. Hänelle ei ole siis myönnetty niin sanottuja täysiä poliittisia oikeuksia. Länsimaisissa demokratioissa täysien poliittisten oikeuksien myöntämisen - äänestysoikeus mukaanlukien - on yleensä ajateltu kävelevän käsi kädessä täysi-ikäisyyden kanssa. 16-vuotias ei tätä vielä Suomen lain mukaan ole.

Toinen argumentti liittyy taas siihen, että on epäloogista ajatella, että 16-vuotiaan katsotaan kykenevän valitsemaan maalle kansanedustaja, muttei valitsemaan itseään, eli olemaan vaalikelpoinen, vaikka tämä olisikin äänestysoikeutettu. Suomen laissa katsotaan, että vaalikelpoinen henkilö ei saa olla niin sanotusti vajaavaltainen, eli käytännössä holhouksen alainen. Joko tätäkin lainsäädännöllistä periaatetta tulisi muuttaa tai laskea täysi-ikäisyyden raja 16-ikävuoteen.

Näin ollen en siis katso, että varsinkin nuorisoliikkeissä trendikkäänä pidetty kanta siitä, että äänestysikäraja valtakunnallisissa vaaleissa tai edes kunnallisvaaleissa tulisi laskea 16-ikävuoteen. Se ei yksinkertaisesti ole koherentti käytäntö nykyisen lainsäädännöllisen linjan kanssa. En myöskään näe, että täysi-ikäisyyttä tulisi muuttaa 16-ikävuoteen. Vaikka moni tämän ikäinen nuori saattaa olla valveutuneempi kuin keskimääräinen aikuisäänestäjä, lienee selvää ettei tämän ikäinen henkilö kykene välttämättä toimimaan täysi-ikäsiltä yhteiskunnan jäseniltä odotettujen valmiuksien tavoin.

Globaali kapitalismi ja vapaakauppa

2010-12-21T04:49:00.017+02:00

1900-luvun modernisaation perillisenä voidaan pitää kansainvälisen kaupan, liikkuvuuden, tiedonvälityksen ja rahoituksen eksponentiaalisiin mittasuhteisiin vienyttä globalisaatiota. Länsimaiset valtiot ovat tämän seurauksena vapauttaneet kauppaansa ulkomaihin ja syventäneet taloudellista integraatiotaan ja erikoistumistaan. Verrattain uusia ilmiöitä ovat olleet muun muassa tuotettavien hyödykkeiden tuotantovaiheiden yhä jatkuva pilkkominen ja ulkoistaminen eri puolelle maapalloa.

Hyvänä esimerkkinä tästä mainittakoot vaikkapa matkapuhelimet, joidenka akku saatetaan tuottaa vaikkapa Kiinassa, kuoret esimerkiksi Brasiliassa, suunnittelutyö Taiwanissa, ohjelmistot Yhdysvalloissa ja kokoaminen Etelä-Amerikassa. Tämän kaltainen prosessi saa erimaalaiset, eri kulttuurisista taustoista tulevat ja mahdollisesti eri uskontoa harjoittavat ihmiset puhaltamaan yhteen hiileen tietyn päämäärän puolesta puhtaasti vapaan markkinatalouden ansiosta - se saa jopa mahdollisesti toisiinsa muuten vihamielisesti suhtautuvia tahoja yhteistyöhön. Globalisaatiolla on täten kyky edistää rauhanomaista kansainvälistä taloudellista vuorovaikutusta.

Koska eri maailmankolkissa on erilaisten hyödykkeiden tuottamisen suhteen erilaisia etuja, kuten harvinaisia luonnonvaroja, tietotaitoa, korkeaa teknologiaa tai tarvittavaa infrastruktuuria, on tuotannon hajauttaminen kannattavaa, usein jopa siinä tapauksessa, että eri komponenttejen tuottaminen saattaisi olla halvempaa kansantalouksien omasta takaa. Tätä kuvastaa tarkemmin käsite suhteellinen etu. Tämän toteutumista edistää parhaiten vapaakauppapolitiikka, jonka päämääränä on ajaa tullimuureja, elinkeinotukija ja muuta protektionismia alas mahdollistaen maailmantalouden mahdollisimman tehokkaan allokaation.

Siltikin yhteiskunnallisessa keskustelussa globalisaatioon liittyvät ilmiöt herättävät tietyissä osapuolissa negatiivisia reaktioita. Vasemmistolaisittain katsottuna se näyttäytyy länsimaisena imperialismina ja luonnonvarojen sekä työvoiman hyväksikäyttönä - eräänlaisena uuskolonialismina. Monet näkevät sen halventavan ainutlaatuisia luonnonkulttuureja ja tuovan kaikki maailmankolkat "amerikkalaisen" elämäntavan piiriin. Toiset näkevät sen taas ylläpitävän kehitysmaiden köyhyyttä ja alisteisuutta länsimaille. Globalisaatiokriittinen liike maalailee kuvia köyhyysloukkuun pudonneista hikipajoissa 14 tuntista työpäivää tekevistä alipalkatuista työntekijöistä, jotka nälkäpalkalla raatavat tekstiilitehtaissa ompelemassa Nike-kenkiä tai muita läntisiä kulutustuotteita.

Tämän kaltainen kritiikki on virheellistä muun muassa empiirisesti sen valossa, että niin sanotut Aasian tiikerit kokivat aina 1960-luvulta lähtien rakettimaisen talouden sekä elintason kasvun vapautettuaan markkinoitaan ja omaksuttuaan länsimaiden kaltaisen demokratiapohjaisen hallintojärjestelmän. Tuottavuuden kasvun ansiosta teollistumisen myötä työpäivät ovat lyhentyneet ja työntekijöiden palkat ja hyvinvointi ovat lisääntyneet itsestään ajan myötä.

Esimerkiksi Etelä-Korea oli Korean sodan jälkeen pohjoista naapuriaan jopa köyhempi. Nykyään eteläinen on pohjoista moninverroin vauraampi länsimainen teollisuusjätti, joka on tunnettu muun muassa viihde-elektroniikkaosaamisestaan. Vastaavia kasvuja ovat kokeneet myös muut maat kuten Chile, Baltian maat ja niin edelleen. Vaurastumisen tielle pääsemisessä on ollut aina kyse uskalluksesta vapauttaa markkinat. Maailman historia ei tunne yhtäkään nykymittapuulla vaurasta ei-markkinataloutta.

Kaupan vapauttaminen ja tätä seurannut elintason kasvu on myös korreloinut myönteisesti ihmisoikeuksien toteutumisen ja valtioiden demokratisoitumisen kanssa - ei liene sattumaa, että maailman kansanvaltaisimmat ja parhaiten voivat maat ovat juurikin vapaata markkinataloutta suosivissa Länsi-Euroopan ja Pohjois-Amerikan valtioissa. Korrelaatio markkinoiden vapauden ja demokraattisuuden välillä onkin kiistaton. (Time-lehden määritys valtioiden demokraattisuudesta ja Taloudellisen vapauden indeksi.)

Kiinnostavaa onkin, miksi internationalismin nimeen vannovat vihreät ja vasemmistolaiset tahot eivät suosi vapaakauppaa, vaikka se lienee ainut keino niiden sympatisoimien kehitysmaiden nostamiseksi kurjuudesta.

Postmodernismin kritiikkiä

2010-12-08T03:14:00.015+02:00

Postmodernismi on filosofinen suuntaus ja ajattelutapa, jonka pääteesinä on kyseenalaistaa ja kritisoida niin sanottua modernismia ja sitä edeltävää länsimaista ajatteluperinnettä kokonaisuudessaan. Postmodernin filosofian mukaan kaikki moraaliset tulkinnat ovat väittämiä, joidenka arvotelmat ovat täysin kulttuurillisesta kontekstista ja subjektiivisesta todellisuudesta riippuvaisia. Näin ollen emme kykene arvottamaan eri kulttuureiden moraalisia ratkaisuja mitenkään mielekkäästi minkäänlaisilla objektiivisilla mittareilla. Joudumme siis tilanteeseen, jossa tekojen oikeutus on aina kulttuurisidonnaista.

Toinen postmodernismin pääteesi on se, että kaikki todellisuus on pohjimmiltaan subjektiivista. Siinä missä modernisti painottaa sitä, että jokainen tulkitsee yhtä objektiivista todellisuutta astiensa ja järkensä varassa - postmodernisti tulkitsee totuuden luonnetta ja väittää, ettei kaikki totuus ole samaa. Näin ollen voimme puhua todellisuuksien pirstaloitumisesta ja uudenlaisesta käsittämisestä.

Kolmas teesi on suurten metakertomusten ja arvohierarkioiden totaalinen hylkääminen. Tästä seuraa myös hyvä-paha dualismin kritiikki. Koska postmodernistisessa tarkastelussa arvot ovat relativistisia, ovat ne kovin huonosti yhteensovitettavissa länsimaisen universaalin ja valistuksen ajattelijoilta peräisin olevan eettisfilosofisen käsityksen kanssa.

Lieneekin selvää että filosofia on ristiriidassa kannattamani klassisen liberalismin kanssa:

"Kun länsimaista ajattelua ilmentävät metakertomukset ja valistusfilosofia linjaavat universaaleja totuuksia, kuten "Älä tapa" tai "Kukaan ei voi pakottaa minua olemaan onnellinen hänen tavallaan, vaan jokainen etsiköön oman tiensä onneen, kunhan ei loukkaa toisten vapautta”, postmodernistit tyytyvät vain kohottamaan olkapäitään ja ovat kykenemättömiä minkäänlaisiin yksiselitteisiin arvotelmiin."

Näen tällaiset filosofiset ajatukset hyvin ongelmallisina, sillä ne ovat täysin epälinjassa niitä edeltävän länsimaisen sivistyksen kanssa, joka on kehittynyt vuosisatojen ja -tuhansien aikana monisäikeisessä kulttuurievoluutiossa, ja joka on perustunut täysin erilaiselle rationaalisuuden konseptille. Postmodernismin kritisoidessa "läntistä materialismia" ja perinteitä, on sen ollut luonnollista liittoutua "toiseuden" kanssa. Niinpä sen tuomia ikäviä lieveilmiöitä ovat olleet länsimaisen kulttuurin itseinhon ja epäisänmaallisuuden lisäksi naistutkimus, radikaalifeminismi ja toiseuden palvonta.

Postmodernistinen suhtautuminen todellisuuteen halventaa myös muun muassa tieteellistä menetelmää. Se on luonut relativistiseen tapaan hedelmällistä maaperää pseudotieteellisille lähestymistavoille, joidenka seurauksia ovat mm. suosiotaan kasvattavat homeopatia, astraalienergiat ja horoskoopit ynnä muu huuhaa. Se halveksuu rationaalisuutta sekä analyyttisyyttä, ja on kyseenalaista onko sillä edes mitään mielekästä otetta mihinkään järkiperäiseen todellisuuteen. Monien kriitikoiden mielestä koko filosofia on yhtä akateemista jargonia ja höpöhöpöä, joka ei kykene ilmaisemaan itseään selkeästi. (Linkki)

Lisäksi kun tarkastelemme vaikkapa maahanmuuttodebatin, homokeskustelun tai muun kiistanalaisen väittelyn taustatekijöitä, uskoakseni yksi perustavanlaatuisimmista on länsimaisen tradition taistelu tätä uutta syöpää vastaan. Ilmiö on myös nähtävissä lukuisissa muissa eri yhteiskunnallisissa ilmiöissä ja on nähtävästi hivuttautunut kaikkialle.

Demokratiasta ja sen rahoittamisesta

2010-11-17T00:40:00.065+02:00

Viimeisen kahden vuoden aikana yksi demokraattisen prosessin kannalta keskeinen asia, vaalirahoitus on ollut otsikoissa esillä toistuvasti ja näkyvästi. Eduskuntavaaliehdokkaat ja puolueet ovat jääneet toistuvasti median hampaisiin epäiltynä hämäräperäisistä rahoitus- ja korruptiokuvioista. Skandaaliotsikoissa on esiintynyt erilaisia tahoja kuten Nova Group Oy ja Kehittyvien Maakuntien Suomi ry. Mielikuva siitä että Suomen poliittinen kenttä on enimmäkseen korruptiosta vapaa, onkin vaihtunut mielikuvaan härskisti tukia väärinkäyttävistä pelureista. Demokratian kannalta olennainen tukien avoimuus ei ole toteutunut ja milloin minkäkin järjestön tai muun eturyhmän etua on ajettu kyseenalaisin menetelmin.

"Selvää on kuitenkin, että demokratia täytyy rahoittaa jotenkin."

Monet ihmiset pitävät (suur-)yritysten lahjoittamia merkittävän suuruisia tukia ongelmallisina, sillä he katsovat, että tällöin nämä yritykset voivat päästä vaikuttamaan ehdokkaiden linjoihin merkittävästi, jolloin moni voisi argumentoida, että "päättäjät ovat ostettavissa" tai "suuryritysten lampaita" sen perusteella keneltä kampanjatukea liikenee.

Tämä kritiikki on täysin pätevää, sillä yritysten tehtävänä on ajaa omistajiensa etua. Tämä tarkoittaa että joko yritysjohtaja on toiminut toimivaltansa ulkopuolella ja hänen tulisi saada potkut tai jos lahjoitus on omistajien etujen mukaista on kyseessä määritelmällisesti oltava korruptio. Lisäksi yritykset ovat eriarvoisessa asemassa yksilöihin verrattuna voidessaan lahjoittaa varoja pienemmällä verorasituksella. Yritysten maksamat suuret vaaliraha-avustukset ovatkin mitä ilmeisimmin keino hankkia yritystukia, voittaa julkisia hankintakilpailuja ja lobbata kilpailun rajoitteita voittojen maksimoimiseksi epärehellisin ja yhteikunnallisesti haitallisin keinoin. Yritysten myöntämien kampanjatukien tulisikin aluksi olla täydellisen avoimia.

Sama pätee myös huomattavaa julkista tukea tarjoaviin eturyhmäyhdistyksiin. Mainittakoon näistä monien moraalittomaksi katsoma ammattiyhdistysliikkeen tukikäytäntö, joilla he rahoittavat vasemmistopuolueita. Tämä on moraalitonta paitsi ammattiyhdistysliikkeen lainsäädännöllisen erityisaseman vuoksi, niin myös siksi, että sen jäsenmaksut ovat verovähennyskelpoisia, jolloin käytännössä vasemmistopuolueet saavat ylimääräistä julkista rahoitusta verrattuna muihin puolueisiin veronmaksajien rahoilla - myös niiden rahoja, jotka eivät noita puolueita kannata.

Monet pitävät suoran valtiontuen lisäämistä ratkaisuna ongelmaan, vaikka itse asiassa suora julkinen tuki on kaikkein haitallisin ja moraalittomin tukimuoto. On vaikea perustella miksi veronmaksajan pitäisi tukea eduskuntapuolueita joista välttämättä mitään ei edes kannata. Tuntuu myös hölmöltä, että ihmisiä verotetaan ja heidän rahojaan tungetaan kampanjointiin, joka ei tuota mitään lisäarvoa yhteikunnallisesti tarkastellen. Ihmiset pakotetaan kustantamaan monilla miljoonilla useiden satojen poliitikkojen kampanjoita ympäri maata. Jaettava vaalituki onkin hölmöä julkisen sektorin rahanhaaskausta, jonka taakka jaetaan suomalaisten veronmaksajien harteille.

Ilman julkista tukea vaalikampanjointi olisi oletettavasti nykyisen julkisen tuen verran halvempaa ja kaikki ehdokkaat olisivat samalla viivalla huolimatta siitä kuuluvatko valtapuolueisiin. Julkisen tuen merkittävin vaikutus onkin, että se ylläpitää olemassa olevia, todennetusti korruptoituneita valtarakenteita. Kaikkein haitallisimpana tukimuotona julkinen tuki tulisi kieltää välittömästi.

Sen sijaan yksittäisten ihmisten (pien)lahjoituksen ja ehdokkaan omat investoinnit kampanjaan ovat mitä demokraattisin ja moraalisin tapa järjestää vaalirahoitus. Se että ehdokas uskaltaa investoida kampanjaansa merkittävästi omia rahojaan kertoo ehdokkaan olevan tosissaan pyrkimässä luottamustehtävään. Toisaalta kampanjaan kerätyt, yksittäisten ihmisten, vaihtelevan suuruiset lahjoitukset viestisivät siitä, että ehdokkaalle on kysyntää ja tukea ihan ruohonjuuritasolta lähtien. Mahdollisen jäljelle jäävän korruption voisi kitkeä vaatimalla ehdokkaille täyttä kirjanpitovelvollisuutta kuten yrityksilläkin on. Kirjanpidosta kävisi ilmi jokainen lahjoitettu summa ja mistä se tulee.

Tämä olisi ainoa oikeasti rehellinen ja korruptiovapaa malli. Mallin toimivuudesta antaa osviittaa muun muassa Perussuomalaisten eduskuntavaaliehdokas Jussi Halla-ahon kampanja, joka on onnistunut keräämään vaalirahoitusta 26.10.-12.11. välisellä ajanjaksolla reilut 28 000 euroa. Halla-ahon sivustojen mukaan tuki on saavutettu suurimmaksi osaksi tavallisten ihmisten pienistä, 5€-100€ suuruisista lahjoituksista. Hän toteaakin sivuillaan, että kannatusta voi saada suurten seteleiden lisäksi "pelkällä asialla."(Linkki)

Haastamme Saul Schubakin kanssa jokaisen poliittista ideologiaa kannattavan, hyvää ehdokasta tukevan tai muuten vaan valveutuneita lukijoita tekemään konkreettisen toimen lahjoittamalla (pienehkön) summan mielekkäälle ehdokkaalle tai useammalle. Näemme, että tällainen rahoitusmalli on aidointa demokratiaa.

Teksti on kirjoitettu yhteistyössä Kokoomuksen Nuorten Liiton liittohallitusjäsenen (2011) Saul Schubakin kanssa.

Perussuomalaiset ja oikeistolaisuus

2010-10-30T21:06:00.013+03:00

Perussuomalaisten suosio on ollut viimeaikoina hurjassa nousukiidossa (viime gallup: 14,3 %-yksikköä) imien jatkuvasti tukijoita koko muusta puoluekentästä, varsinkin "kolmesta suuresta puolueesta". Se on onnistunut puhuttelemaan äänestäjiä sellaisissa aiheissa, joissa suuri osa kansasta on nähnyt selviä epäkohtia, kuten maahanmuuttopolitiikka, pakkoruotsi ja aselainsäädäntö. Samaan aikaan muu puoluekenttä on ottanut "hyssyttelylinjan", pysytellyt hiljaa tai antanut ristiriitaisia lausuntoja samaisista aiheista.

Myös oikeistopuolue Kokoomuksen kannattajistosta on siirtynyt puolueeseen pettyneitä äänestäjiä Perussuomalaisten taakse. Uskoakseni tämä on seurausta monien eri tekijöiden summasta. Ensimmäisenä mainittakoon puoluejohdon päätös sivuuttaa puoluekokouksen täysin laillisen hyväksynnän saanut kanta liittyen pakkoruotsin opetukseen. Läpi menneen esityksen mukaan ruotsin kielen opetuksen saisi halutessaan vaihtaa johonkin toiseen kieleen, esimerkiksi venäjään. Ajatuksena on tukea kielellisen diversiteetin laajuutta ja toisaalta kyseenalaistaa ruotsin kielen pakollisuus opetussuunnitelmassa. Aloitteen ponsi velvoittaa puoluehallitusta ajamaan mainitunlaista kantaa puolueen virallisena linjana.

Puoluekokouksen hyväksyttyä esityksen meni puolueen puheenjohtajalla, Jyrki Kataisella sormi suuhun. Hän sivuutti täysin puoluekokouksen päätöksen ja antoi julkisuuteen kyseenalaisen lauselman, jossa hän tulkitsi päätöstä perin omintakeisesti. Hän väitti (virheellisesti), että aloite ei velvoita ruotsin kielen pakollisen opetuksen lakkauttamiseen vaan ainoastaan muiden kielien valikoiman lisäämiseen, koska aloite on ristiriidassa hylättyjen "pakkoruotsi pois" -aloitteiden kanssa. Ristiriitainen kanta puolueen jäsenistön enemmistön ja oletettavasti myös kannattajiston kanssa on luonut kuvaa epädemokraattisesti toimivasta puoluejohdosta.

Toinen tekijä on ollut pitkään kestoaiheena kuohunut maahanmuuttopoliittinen keskustelu, jossa Perussuomalaiset ovat ottaneet selkeän maahanmuutto- ja monikulttuurisuuskriittisen kannan, jonka perusteella Suomen tulisi ajaa kansallista etua ja työperäistä maahanmuuttoa. Tämä tarkoittaa, että maahanmuuttajia ei kannata vastaanottaa, mikäli he koituvat taakaksi sosiaaliturvajärjestelmällemme. Johtohahmot, esimerkkeinä Alexander Stubb ja Jyrki Katainen ovat kuitenkin antaneet sinisilmäisiä ja yksipuolisia monikulttuurisuutta ylistäviä lausuntoja kuten "Meitä uhkaa huutava työvoimapula", "Huoltosuhteen heikkenemisen takia on otettava maahanmuuttajia" ja "monikulttuurisuus on rikkaus". Nämä lausunnot eivät indikoi ainakaan linjan kiristämisestä.

Tätä vasten on kuitenkin huomattavaa, että Kokoomuksen riveissä on paljon maahanmuuttokriittistä jäseniä: esimerkiksi maahanmuuttokriittisen Homma Forumin käyttäjäkunnasta kokoomustaustaiset käyttäjät ovat selvästi kolmanneksi suurin ryhmä heti maahanmuuttokriittisyyteen keskittyvien puolueiden jälkeen. (Muutos 2011 ja PerusS) Kokoomuksen johdon yksipuolisen kannan luukuttaminen jokaisessa yhteydessä on varmasti kannattajakuntaa närkästyttävä tekijä, koska todellisuudessa puolueen kannattajien enemmistö on eri linjoilla. 61% puolueen kannattajista pitää nykyistä politiikkaa liian löyhänä. (Lähde)

Kolmas tekijä on uusi aselaki, jota myös Kokoomus on innokkaasti juntannut läpi hallitusvastuunsa aikana. Sitä ollaan ajettu hanakasti Jokelan ja Kauhajoen tragedioiden jälkipaniikissa. Laki hankaloittaa merkittävästi metsästys- ja rata-ammuntaharrastuksia. Lisäksi laki sisältää monia muitakin lainsäädännöllisesti kyseenalaisia kohtia, ja likimain kaikki asiantuntijat ovatkin lytänneet sen.

Neljäntenä tekijänä turhautumista puolueeseen on myöskin varmasti lisännyt vastuun siirtäminen seuraaviin hallituksiin ja räjähdysmäinen julkinen velkaantuminen. Valtiovarainministeri Jyrki Katainen ei ole uskaltanut linjata realistista talouspolitiikkaa, vaan hän puhuu massiivisesta velkaelvytyksestä sekä "seuraavan hallituksen" teoista, kuten veronkorotuksista, palvelurakenteiden reformoinnista, kuntaliitoksista ja aivan viimeisenä ikävänä keinona mahdollisimman pienistä julkisten menojen leikkauksista.

Järjestyksen pitäisi olla juurikin päinvastainen - ensin tulisi purkaa massiivista julkista sektoriamme, reformoida sosiaaliturvajärjestelmää ja pitää syvällinen arvokeskustelu siitä, mitkä toiminnot kuuluvat valtion ja julkisen talouden hoidettaviksi ylipäätänsä. Toimet tulisi aloittaa mahdollisimman pian. Kataisen politiikka ei ole tarpeeksi uskaliasta ja julkiseen talouteen on vaarana jäädä rakenteellinen alijäämä kun suuret ikäluokat "massaeläköityvät" lähivuosina. Muutoksen tulisi alkaa jo nyt! Sauli Niinistö linjasikin, että hyvä hallitus ei puhu ensisijaisesti siitä mitä "seuraava hallitus" tekee ongelmien ratkaisemiseksi, vaan koittaa itse ratkaista niitä.

Tahtoisinkin vedota oikeistomielisiin tahoihin ja todeta, että Perussuomalaiset ovat joistain uskaliaista ja älykkäistä linjauksista huolimatta päälinjaltaan vasemmistopuolue mitä tulee talouteen. Puolueeseen kuuluu toki monia älykkäitä talousoikeistolaisia vaikuttajia, mutta taloudelliset vapaudet eivät ainakaan lisäänny mikäli Perussuomalaiset saavat niistä linjata hallituksessa. Tämän on tuonut hyvin esille puolueen puheenjohtaja Timo Soini, joka pitää Sosialidemokraatteja mielyttävimpänä hallituskumppaninaan, haluaa lisätä verotuksen progressiota ja edistää muitakin tasapäistämistoimia...

Lopuksi hyvät uutiset: Kokoomuksen sisällä on nykylinjalaisten lisäksi ihan oikeasti täysiverisiä, joskin suuressa skaalassa verrattain vaiennettuja oikeistolaisia, jotka kannattavat järkilinjaa yllämainituissa kysymyksissä. Vetoankin Kokoomuksen johtoon närkästyneitä oikeistolaisia etsimään puolueen sisältä ehdokkaita, jotka ajavat oikeasti järkevää ja vastuullista linjaa nykyisten toivokarnevaalien ja muun imagokikkailun sijaan. Tällaisia ehdokkaita ovat muun muassa Henri Heikkinen Oulusta, Wille Rydman Helsingistä ja Elina Lepomäki Uudeltamaalta. Perussuomalaisia äänestämällä saatte ainoastaan vasemmistolaista demaritalouspolitiikkaa!

Utilitarismin kritiikkiä

2010-10-09T16:24:00.005+03:00

Utilitarismi määritellään yleensä eettiseksi näkökannaksi, jossa tekojen "hyvyys" ja suotavuus määrittyvät niiden tuottaman hyödyn, yhteisen hyvän tai onnellisuuden perusteella. Niinpä utilitaristinen yhteiskuntajärjestys on sellainen, jossa pyritään takaamaan kaikkien yhteiskunnan jäsenten maksimaalinen onnellisuus valtiovallan avulla. Utilitarismin voi muotoilla käytännön tasolla monilla eri tavoilla, kuten käyttäen hyvän yhteiskunnan mittarina sen yhteenlaskettua onnellisuuden määrää.

Yksi kuuluisimmista ja aikaansa edellä olevista utilitaristeista oli valistushenkinen filosofi John Stuart Mill, jota pidetään myöskin sosiaaliliberalismin isänä. Hänen utilitaristisissa näkemyksissään korostui, muista aikansa liberaaleista poiketen, nimenomaan yksilön itsellensä tuottaman hyvän lisäksi myös maksimaalisen hyvän tuottaminen mahdollisimman monelle muulle yhteiskunnan jäsenelle. Mill määrittelikin oikeuden vapauteen utilitaristisen teorian, ei luonnonoikeusteorian pohjalta. "Yksilövapaudet luovat eniten yhteistä hyvää." Hänen ajattelunsa olikin jonkilainen silta alkuperäisestä klassisesta liberalismista nykyiseen kevyempään ja kyseenalaisempaan sosiaaliliberalismiin.

Millin etääntyminen klassisesta liberalismista perustui moniin syihin kuten siihen, että markkinoilla yksilöt toteuttavat vain päällimmäisiä mielihalujansa, eivätkä kykene yleisesti ottaen keskittymään "korkeampiin tarpeisiinsa" - kuten filosofisten kirjojen lukemiseen tai vaikkapa kulttuurin opiskelun - vaan tyytyvät "eläimellisiin tarpeisiinsa" kuten nälän, seksuaalisuuden ja muiden vastaavien alkeellisten halujen tyydyttämiseen. Hän näki tällä tavoin täysin vapaiden markkinoiden epäonnistuvan pitkällä aikavälillä, koska ihmiset "eivät itse tienneet omaa parastaan" korkeammalla tasolla. Toisaalta hän näki kilpailuyhteiskunnan vaarana, joka ajaisi yhteiskunnan heikko-osaiset maanrakoon.
"--ihmiskunnan tulevaisuuden suurin vaara on kaupallisen hengen rajoittamaton vaikutus." -John Stuart Mill

Utilitaristisessa teoriassa tulee esiin useita eri ongelmia, joista suuri osa kiteytyy siihen, että utilitaarisen "onnellisuuden", "yhteisen hyödyn" ja "hyvyyden" määritteleminen on täysin subjektiivista. Kenelle voidaan antaa mielekkäästi oikeus määritellä tämä hyvä? Mikäli määritellään raiskaajan seksuaalirikoksesta saama mielihyvä korkeammalle kuin uhrin kokeman kärsimyksen haittavaikutukset, on tämä utilitaristin mielestä aivan hyväksyttävä teko.

Mikäli taas köyhä kerjäläinen varastaa rikkaan porvarin huvilalta omaisuutta, voidaan tämäkin katsoa hyväksttäväksi, koska tämän köyhän henkilön saama hyöty - esimerkiksi hengissäpysyminen - on tietystä perspektiivistä tarkasteltuna varmasti eettisesti toivottavampi asia, kuin se, että porvari menettää omaisuudestaan murto-osan! Netto-onnellisuuden voidaan tällöin ajatella kasvavan. Sen sijaan luonnonoikeuksista johdetun klassisen liberalismin mukaan tämänlaiset teot ovat aina tuomittavia, koska ne rikkovat yksiselitteisesti kohteen koskemattomuutta ja yksilönvapauksia.

Utlitaristin määritelmänä voisikin satiirinomaisesti toimia keskimäärin se, että tämä pitää kommunismia "ihan kauniina ajatuksena, muttei ihmisluonnon takia käytännössä toteutettavana." Tätä fraasia kuulee myös valitettavan paljon oikeistotoimijoiden keskuudessa. Vain todellinen liberalisti määrittelee kommunismin näin: "Kommunismi on kaunis teoria paperilla - vain jos ei osaa lukea." Tämän vuoksi luonnonoikeusajattelu utilitarismin verrattuna omaa perustavanlaatuisen eroavaisuuden. Todellinen liberaali arvostaa vapautta, vaikkei se toisi korkeaa elintasoa, sivistystä ja vaurautta. Se on itseisarvo.

Länsimainen oikeusjärjestys ja ajatusrikokset

2010-09-26T15:09:00.014+03:00

Viime heinäkuussa mediaa ja tavallista kansaa järkytti käsittämätön Gay Pride -sateenkaarikulkueeseen kohdistunut kaasuisku, jonka taustalla oli mitä ilmeisimmin seksuaalivähemmistövastainen viharyhmittymä. Isku sai aikaan ankarasävyisen ja tuomitsevan reaktion mediassa, ja jopa tasavallan presidentti otti asian esille - ja ihan hyvä niin. Aloitteellinen väkivallanteko on aina yksiselitteisesti väärin, koska se halventaa yksilönvapautta ja rikkoo non-agressioperiaatetta.

Mikä oli kuitenkin vähemmän kehittävää, oli keskustelu siitä, että rikoksen tiettyyn ryhmään kohdistuneen vihamotiivin tulisi olla tuomiota koventava tekijä. Muun muassa oikeusministeri Tuija Brax on ajanut hanakasti tälläistä menettelyä. Ajatuksena ihan hyvää tarkoittava sympatisointi osoittautuu kuitenkin lähemmässä tarkastelussa todella ongelmalliseksi - jopa vaaralliseksi. Vanha sanonta kuuluukin, että tie helvettiin on kivetty hyvillä aikomuksilla...

Ensinnäkin länsimaisessa oikeuskäytännössä keskeinen tuomitsemisperiaate on arvottaa rikosta itse teon perusteella, ei sen taustalla vaikuttavien motiivien. Mikäli tästä livetään, antaa valtio ymmärtää, että tietyt ajatukset ovat "väärempiä" tai "tuomittavampia" kuin toiset. Tämä johtaa taas siihen, että oikeuskäytännössä otetaan periaatteessa käyttöön käsite "ajatusrikos." Se olisi jo erittäin kyseenalaista.

Toinen ongelma liittyy siihen, että aito länsimainen oikeuskäsitys ei tunne mitään ominaisuusperusteisia ihmisryhmiä käsittäviä kollektiiveja - ainoastaan yksilöitä. (ja tietyissä tapauksissa luonnollisia yhteisöitä, kuten perhe.) Se ei esimerkiksi "tunnusta" homoja, natseja, juutalaisia eikä romaneja. Sen sijaan se tuntee sinut ja minut. Tämä johtuu yhdenvertaisuusperiaatteesta, ihmisten suuresta luontaisesta diversiteetistä ja toisaalta tiettyjen attribuuttejen yksiselitteisen määrittämisen ongelmasta.

Kolmas tekijä liittyy taas siihen, että siirtyisikö todistamisen taakka syytetyn harteille? Länsimaisessa oikeuskäytänteessä todistamisen taakka on aina syyttäjällä ja syytetty on syytön niin kauan kunnes toisin osoitetaan. Ongelmana onkin miten syyttäjä kykenee menemään syytetyn pään sisälle ja toteamaan että rasistisesta motiivista on kyse? Edellisestä tekijästä seuraa se, että mikäli jotain ihmisryhmiä kattavia kollektiiveja ruvetaan oikeusjärjestelmään luomaan, niin suurena pelkona on se, että periaatteessa kaikissa vaikkapa homoseksuaaleja vastaan tehdyissä iskuissa voidaan käännetyn todistustaakan turvin vedota vihamotiiveihin. Tämä taas johtaisi siihen, että tietyt ihmisryhmät kokisivat erityissuojelua laissa, joka rikkoo yhdenvertaisuusperiaatetta.

Näen, että näin luotu tilanne johtaa siihen, että jotkin ihmisryhmät nauttivat positiivisesta syrjinnästä yhteiskunnassamme. Tämä taas on seurausta tietynlaisesta kierosta ajattelusta, että jotkin ihmisryhmät tarvitsevat erityissuojelua lainsäädännön avulla. Voidaankin ajatella, että näiden ajatuksien taustalla olevat tahot haluavatkin epäsuorasti palauttaa "valkoisen miehen taakaksi" kutsutun tilan "modernin" vastineen, jossa tietyt ryhmät tarvitsevat erityissuojelua. Tätähän esimerkiksi vihreät ja vasemmistolaiset postmodernistit feministit ajavat. Juuri se on aitoa syrjintää.

Nykyään ollaan luisumassa muutenkin mielipiteiden tuomitsemiskäytännöissä todella huonoon suuntaan, kun esimerkiksi Jussi Halla-aho ja Mikko Ellilä saivat tuomiot omista kirjoituksistaan, jotka eivät kehoittaneet mihinkään rikoksiin ja perustuivat julkisesti saatavilla oleviin lähdemateriaaleihin. Olisikin aika palauttaa provosoivienkin mielipiteiden arvottaminen juridisilta tahoilta takaisin kansalle. Tämä perustuisi vapaiden ihmisyksilöiden, ei tuomioistuinten tai poliitikkojen arvotelmiin.

"Vaikka en olisi samaa mieltä kanssanne, puolustan kuolemaani asti teidän oikeuttanne sanoa mielipiteenne."

Yksityinen raha

2010-09-05T01:50:00.014+03:00

Länsimaisissa markkinatalouteen perustuvissa yhteiskunnissa on pääosin laaja konsensus siitä, että yksityisten markkinoiden tulisi vastata lähtökohtaisesti kulutushyödykkeiden tuotannosta. Ne toteuttavat sen paljon julkista toimijaa jouhevammin, tehokkaammin ja paremmin resursseja allokoiden, sillä kyseessä on yksittäisten ihmisten tai ihmisjoukkojen itse kustantama sijoitus ja tästä seuraava harkittu riskinotto ja tuottotavoite. Toisin sanoen niiden kannustimet toimia tehokkaasti ovat merkittävästi suuremmat kuin julkisen sektorin toimijan. Yksityiset toimijat ovat täten motivoituneita suunnittelemaan ja tuottamaan parhaita mahdollisia hyödykkeita ja palveluita, jotta ne olisivat kysyttyjä ja ihmiset olisivat valmiita ostamaan niitä.

Vapailla markkinoilla toimivat yrityksen joutuvat jatkuvasti kilpailemaan muiden alan yritysten kanssa markkinaosuuksista ja täten sopeutumaan voimassaoleviin markkinatilanteisiin. Julkinen toimija sen sijaan rahoittaa toimintansa yleensä verovaroilla, jolloin sen tulot ovat aina taatut, toimi se tehokkaasti tai ei. Vapaiden markkinoiden luomat hintasignaalit, jotka kertovat toiminnan tehokkuudesta näin ollen puuttuvat. Onkin parempi siis, että erilaisten tuotteiden ja hyödykkeiden tuotanto ja innovointi tulisi jättää yksityiselle sektorille, koska se suoriutuu näistä tehtävistä niin paljon paremmin kuin julkinen sektori.

Poikkeuksena tähän konsensukseen on kuitenkin raha: markkinoilla innovoidun yksityisen rahan luominen useimmissa länsimaissa on käytännössä kielletty laissa, tai tehty niin hankalaksi, että käytännössä ainoan laillisen ja hyväksytyn valuutan luovat keskuspankit. Miksei vaihdantahyödykettä - rahaa - voida pitää vapaasti tuotettavana hyödykkeenä, siinä missä esimerkiksi matkapuhelimiakin? Historia osoittaa, että erilaisia rahoja on syntynyt itsestään ilman minkään instituution pakottamista, spontaanin järjestyksen ideaa mukaillen. Innovaatio ei ole siis missään nimessä valtiollinen. Rahoina ovat toimineet aikojen saatossa muun muassa simpukankuoret ja oravannahat.

Kaikkein parhaana rahahyödykeinnovaationa ovat kuitenkin selvinneet erilaiset kulta- ja hopearahat. Itseasiassa eri valuuttojen nimet kuten "punta", ovat alun perin tarkoittaneet painoyksiköitä tietyille jalometalleille. Keskeiset ominaisuudet, kuten korkea arvo painoyksikköä kohden, lujuus ja kestävyys ovat taanneet näiden jalometallipohjaisten rahojen ylivertaisuuden muihin vaihdantahyödykkeisiin nähden.

Miksei valuutaksi päätyvien kultakolikoiden, tai esimerkiksi kullaksi lunastettavissa olevien setelien laajamittainen tuottaminen ja levittäminen ole käytännössä lailllista? Miksei raha ole hyödyke muiden joukossa? Miksi valtioiden painamat setelit ovat vain tuulesta temmattuja paperilappuja?
Ensinnäkin valtiollisen rahan luominen - ja muun rahan kieltäminen - on päättäjille keino hallita ja varastaa ihmisten omaisuutta, epäsuositun verotuksen sijaan, hienovaraisesti inflaation avulla.

Valtion (tai maanosan) keskuspankin tuottamia paperilappuja kyetään painamaan tai luomaan digitaalisesti mielivaltainen määrä. Tästä seuraa aina valuutan arvon inflatoituminen, sillä jokaisen markkinoilla olevan rahayksikön arvo laskee, koska rahaa on luotu tyhjästä lisää. Inflaatio ei siis tarkoita perustavanlaatuisella tasolla hintojen nousua, vaan rahan arvon laskemista. (Nousevat hinnat ovat toki seurausta tästä.)

Painamalla lisää rahaa valtion (tai EKP:n) on mahdollista uusjakaa omaisuutta haluamallaan tavalla varastamalla olemassaolevan rahan arvosta arvoa uudelle rahalle. Suurimmat voittajat tässä prosessissa ovat ne, jotka vastaanottavat uuden rahan ensimmäisenä (useinmiten rahoitussektori). Koska uuden rahan tuleminen markkinoille ei lyhyellä aikavälillä ole vielä realisoitunut inflaatioksi, rahan arvo on vielä jonkin aikaa "luonnollista korkeampi". Tällainen tyhjästä temmatun rahan luonti ja jakaminen on täysin moraalitonta, sillä se sisälläpitää systemaattisen varastamisen elementit.

Jalometallirahojen luonteeseen kuulu puolestaan lähes poikkeukseton deflaatiotaipumus. Vasten yleistä luuloa deflaatio tässä yhteydessä on oikeastaan todella hyvä asia. Tämä tarkoittaa sitä, että ajan kuluessa jokaisen kulta- ja hopeagramman "ostovoima" kasvaa, sillä tuottavuus ja tuotantovolyymit kasvavat nopeammin suhteessa hitaasti louhittaviin jalometallehin. Tällöin yritysten tuottavuuden kasvun huomaa selkeästi siten, että kaiken hinta kullassa laskee vääjäämättä niin kauan kuin pystytään oivaltamaan uusia ja yhä edelleen uusia tapoja kohentaa tuottavuutta. Tämänkaltaista deflaatiota ei tule sekoittaa negatiiviseksi koettuun, nykyisen talousjärjestelmän deflaatioon, joka johtuu huonoista suhdanteista.

Kaikkiaan ihanteellisen vapaan yhteiskunnan on oltava täysin neutraali arvottaessaan väkivallattomia ja ulkoishaitattomia elämäntapoja. Samaa yhdenvertaisuuden periaatetta valtion tulisi soveltaa myös rahaa kohtaan - sen tulisi jättää suosimatta toista toisen kustannuksella. Valtion tulisi jättää yksilöille ja yrityksille itselleen oikeus päättää käyttämänsä maksuväline. Yleiseen käyttöön päätyvät rahat tulisivat itsestään suosituiksi ominaisuuksiensa perusteella.

Spontaani järjestys

2010-08-27T02:39:00.009+03:00

Emergenssillä viitataan filosofiassa ideaan siitä, että tiettyjä varsin yksinkertaisiakin sääntöjä noudattavien osasien systeemistä nousee näennäisen kaaoksen pohjalta spontaanisti uusi järjestelmällisiä - suorastaan suunnitellun tuntuisia piirteitä omaava kompleksi kokonaisuus.

Esimerkkinä voimme käyttää vaikkapa evoluutiota, jossa kaikki lisääntymiskykyiset elolliset rakenteet pyrkivät välittämään perimäänsä jälkeläisilleen. Luonnon olosuhteet ja lajien kilpailu sanelevat ehdot joihin eliöiden tulee sopeutua, tai ne kuolevat pois. Lajit kehittyvät geneettisessä kilpailussa muuta luontoa "vastaan" satunnaisten hyödyllisiksi osoittautuvien geneettisten mutaatioiden avulla, jotka antavat niille tiettyjä kilpailuetuja sopeutuessa vallitseviin oloihin. Näinpä evoluution muutamasta yksinkertaisehkosta periaatteesta nousee koko eliökunnan käsittävä monimutkainen järjestelmä, ekosysteemi, joka muodostuu itsestään, ilman ylhäältä tapahtuvaa ohjausta. Evoluutio hakeutuu kokoajan ympäristön muutosten mukana kohti tiettyä vaihtelevaa tasapainotilaa. (Sitä koskaan täysin saavuttamatta.) Näin syntyy spontaani järjestys kaaoksen sijaan. (Periaatte pätee myös kielien kehittymiseen, maailmankaikkeuden muodostumiseen ja moneen muuhun asiaan.)

Myös markkinatalous on spontaaniin järjestykseen perustuva järjestelmä. Tämä monimutkainen, suunnittelemattomissa oleva järjestelmä emergoituu vapaan vaihdannan periaatteesta. Siinä palveluiden ja hyödykkeiden tuottajat pyrkivät sopeutumaan ihmisten mielihaluihin, tarpeisiin ja resurssien niukkuuteen. Monimutkaisista tarpeiden, halujen ja yksilöllisten ostomieltymyksien kaoottisesta kokonaisuudesta muodostuvat markkinat, jossa vaihdanta tapahtuu sen mukaan miten ihmisyksilöt arvostavat eri hyödykkeitä. Näin ollen ostopreferenssit toimivat eräänlaisena luonnonvalintana markkinoilla oleville tuotteille, jotka koittavat pysyä kysyttyinä. Tästä seuraa se, että tarjolla olevat tuotteet ovat jatkuvasti kilpailussa toisiaan vastaan, jolloin parhaana pidetyt menestyvät, samaan aikaan kun huonoimmat "kuolevat" pois. Näin ollen markkinat täyttyvät periaatteessa tuotteista joista ihmiset pitävät. Tässäkään tapauksessa kompleksia järjestelmää, markkinoita, ei ole organisoitu ollenkaan ylhäältäpäin vaan ne muodostuvat itsestään hintakilpailun, preferenssien ja niukkuuden periaatteiden pohjalta.

Kun markkinoita lähdetään sääntelemään on seurauksena yleensä talouden häiriintyminen. Usein tämä on seurausta siitä, että tietyt ihmiset - poliitikot - uskovat kykenevänsä suunnittelemaan omat markkinat, taikka muuttamaan niitä "reiluimmiksi" omien mielivaltaisten kuvitelmiensa perusteella. Tämä osoittautuu aina, kerta toisensa jälkeen haitalliseksi, sillä se vie markkinat pois niiden luonnollisesta tilasta, mikä johtaa lähes poikkeuksetta talouden ja hintasignaalien sotkeutumiseen. Esimerkkejä: sääntely luo keinotekoista niukkuutta, huonontaa resurssejen allokointia, synnyttää kuplia ja luo monopoleja. (En myöskään malta olla mainitsematta satiirisesti, että valtiollista sosialismia, jossa markkinat suunnitellaan ylhäältäpäin voidaan evoluutiotermistöä käyttäen kutsua talouskreationismiksi.) Tämän tuo erityisen hyvin esiin Friedrich Hayek sitaatillaan:

“Taloustieteen tehtävänä on osoittaa ihmisille miten vähän he oikeasti tietävät asiasta, jonka he kuvittelevat voivansa suunnitella.”

Talouden kykyä järjestyä spontaanisti ei tulisi koskaan aliarvioida.

Vapaudesta

2010-08-23T17:10:00.042+03:00

Käsite vapaus omaa yhteiskuntafilosofisessa kontekstissa hyvinkin erilaisia määritelmiä. ”Vapauksina” voidaan täten - katsomusjärjestelmästä riippuen - pitää varsin kirjavaa joukkoa asioita, kuten vapautta pakkovallasta, uskonnonvapautta, vapautta saada ilmainen koulutus, vapautta käyttää huumausaineita, vapautta surmata epämiellyttäväksi koettu henkilö tai vapautta päästä terveydenhuoltoon varallisuuteen katsomatta. Näin ollen vapaus voidaan jäsentää monella hyvinkin toisistaan poikkeavilla tavoilla, joista monet ovat jopa ristiriidassa toistensa kanssa. Ongelmana onkin määritellä mitkä vapaudet ovat mielekkäitä ja toimivia oikeudenmukaisen yhteiskunnan kannalta. Väistämättäkin joudumme tilanteeseen, jossa vapauden eri muotoja on arvotettava sen mukaan, mikä koetaan eettiseksi – ja toisaalta mikä koetaan toimivaksi. Yksi keskeisimmistä tavoista hahmottaa vapauden luonnetta onkin jakaa vapaus positiivisiin ja negatiivisiin vapauksiin.

Negatiivinen vapaus: "Vapaus jostakin."
Positiivinen vapaus: "Vapaus johonkin."

Klassinen liberalismi ja negatiiviset vapaudet

Länsimaisten liberaalien valistusfilosofien, kuten John Locken mukaan oikeudenmukaisin asiantila yhteiskunnassa saavutetaan siten, että yhteiskunta koostuu valtiosta*, joka takaa ihmisille niin sanotut negatiiviset vapaudet, eli vapauden pakkovallasta. He katsoivat, että ihmisillä on tiettyjä universaaleja luovuttamattomia oikeuksia (luonnonoikeudet: "Elämä, vapaus ja omaisuus."), jotka kuuluvat kaikille myötäsyntyisesti. Tästä periaatteesta on johdettavissa yhteiskuntafilosofinen ohjenuora, jonka mukaan yksilöiden tulisi saada vapaus viettää elämänsä lähtökohtaisesti haluamallaan tavalla. Tämä tarkoittaa sitä, että valtion tulee pitää ihmisyksilöä itseisarvona itsessään, eikä minkään valtiollisen tavoitteen saavuttamisen välineenä. Täten valtion tehtäväksi jää ainoastaan huolehtia väkivallattomuusperiaatteen toteutumisesta, eli ettei keneenkään yhteiskunnan jäseneen kohdistu väkivallantekoja aloitteellisesti. (Sisältää ulkoisen ja sisäisen turvallisuuden.)

Suurin osa keskeisistä valistusfilosofeista – ehkäpä Jean-Jacques Rousseauta lukuunottamatta – sisällyttivät luonnollisiin vapauksiin myös oikeuden henkilökohtaiseen omaisuuteen. Täten valtion tulee suojella ihmisten yksityisomaisuutta, jonka he ovat tienanneet omalla työllään, saaneet perintönä, vapaaehtoisilla vaihtokaupoilla, sijoituksilla, sopimuksilla tahi lahjoituksilla. Kolmas valtion tehtävä on ylläpitää oikeuslaitosta, joka pitää huolta sopimusten noudattamisesta sekä väkivallantekijöiden, varkaiden ja muiden rikollisten tuomitsemisesta. Kaikilla muilla tavoin valtion sekaantuminen ihmisten elämään on tuomittavaa.

Tiivistäen: Tässä yhteiskuntaideaalissa kaikki asiat ovat lähtökohtaisesti sallittuja, ja haitalliseksi katsotut asiat kielletään erikseen painavin perustein sekä yksiselitteisen perustuslain vaatimalla tavalla, ja sen puitteissa. Perustuslaki suojaa kansaa valtion roolin kasvamiselta. Teoriassa valtio tarjoaa siis vain oikeuslaitoksen ja keskeisimmät turvallisuuspalvelut. Julkista sektoria näiden lisäksi ei ole. Valistuksen ja negatiivisten vapauksien perspektiivistä tätä, ja vain tätä voidaan pitää todellisesti vapaana yhteiskuntamallina.

(*Aatteen pisimmälle viedyssä muodossa, anarkokapitalismissa, kyseenalaistetaan, jopa valtio itsessään.)

Sosiaaliliberalismi ja positiiviset vapaudet

Usein tulee kuitenkin vastaan kysymys siitä, että miten negatiivisten vapauksien yhteiskunnassa huolehditaan sairaista, köyhistä, kehitysvammaisista, orvoista sekä muista vähäosaisista. Tällöin esiin astuu idea positiivisista vapauksista ja John Rawls. Hän periaatteessa kannattaa negatiivisia vapauksia, mutta toisaalta Rawlsin yhteiskunnassa on aina läsnä ”tietämättömyyden verhoksi” kutsuttu tila, jossa yksilö ei voi olla täysin varma tulevaisuudestaan ja asemastaan yhteiskunnassa. Valtion tulisi siis tarjota turvaa epävarmuutta vastaan.

Koska kukaan ei voi myöskään päättää syntyvänsä varakkaaseen tai köyhään perheeseen, sokeana tai näkevänä, kehitysvammaisena tai vammattomana; tulisi tämä ottaa yhteiskunnan järjestämisessä huomioon. Rawls perustelee vapauskäsityksensä käytännön tasolla: Epävarmuustekijöitä vastaan yhteiskunnan tulisi järjestää vähimmäistoimeentulo, peruskoulutus, ilmainen terveydenhuolto, sekä köyhäinapu valtiollisesti, tai ainakin valtion tulisi ottaa näistä vastuu. Keskeistä on mahdollisuuksien tasa-arvoksi katsottu tila, jossa tuloja tasataan, riittävästi, jotta kaikilla olisi mahdollisuus ponnistaa ylös, jolloin "luokkakierto" nopeutuu. Tällä perustellaan keskeisesti hyvinvointivaltiomallia.

Tiivistäen: Negatiiviset vapaudet ovat hyvä lähtökohta, mutta elämän epävarmuustekijöiden puitteessa tulisi kaikilla olla vapaus saada minimitoimeentulo, terveys ja koulutus. Ihmisten menestymisen ei katsota olevan muilta pois, mutta tuloerojen tulisi myös palvella heikko-osaisia ja kaikkien reaalitulojen ja elintason tulisi tämän puitteessa nousta jatkuvasti. Sisältää klassista liberaalia minimivaltiota huomattavasti suuremman julkisen sektorin korkeimpine veroineen. "Vapaudesta kavennetaan pieni palanen, jolloin saadaan itseisarvoltaan suurempi palanen mahdollisuuksien tasa-arvoa vaihdossa."

Johtopäätöksiä

Positiiviset vapaudet - tai pikemminkin oikeudet - ovat väistämättä ristiriidassa negatiivisten vapauksien kanssa, sillä jälkimmäisessä mm. (minimivaltion ylittävää) verotusta ja julkista sektoria ei voida pitää perusteltuina, eikä oikeudenmukaisina. Sosiaaliliberalismissa positiiviset vapaudet siis syövät klassisen liberalismin määrittelemiä luonnonoikeuksia ja vievät epäliberaalisti joidenkin ihmisten hyvinvoinnin toisten yksilöiden koskemattomuuden edelle. Muita ongelmia tuottavat valtion palveluiden, kuten vaikkapa koulutuksen arvokasvatus, jossa valtio saa opetussuunnitelman laatijana oikeuden päättä millaisia näkemyksiä oppilaille kouluissa opetetaan. Tällöin valtio väistämättäkin arvottaa asioita eli ottaa kantaa mm. siihen mitä on sivistys, mikä on oikein ja mikä väärin. Toisaalta julkisilla sektoreilla eri valtioissa on ollut historian valossa taipumus paisua kuin pullataikina, verottaen aina vain enemmän ihmisten ansioita.

Sosiaaliliberalismi on siis periaatetasolla aidon vapauden vastainen ja valinnanvapautta kaventava aate positiivisine oikeuksine. Vapailla markkinoilla negatiivisten vapauksien yhteiskunnassa on toki mahdollista luoda vapaaehtoisia yhteisöjä, jotka perustuvat "positiivisten vapauksien" tarjoamiseen ryhmiensä jäsenille, mutta negatiivisia vapauksia noudattavaa yhteisöä ei voi luoda "positiivisten vapauksien yhteiskunnan" sisälle.

Teksti on filosofinen, ja vahvasti teoreettinen, eikä se kuvasta välttämättä näkemyksiäni reaalipoliittisten ongelmien ratkaisuissa.

Asevelvollisuusarmeijasta

2010-08-10T00:36:00.017+03:00

Suomessa asevelvollisuuden tarpeellisuudesta on viimeaikoina ollut keskusteltua. Aiheen on nostanut pinnalle naapurimaamme Ruotsin siirtyminen hiljattain yleisestä asevelvollisuusarmeijasta ammattiarmeijaan. Myös muualla Länsi-Euroopassa on siirrytty palkka-armeijoihin, tai ainakin valikoiviin asevelvollisuuksiin. Suomessa on sen sijaan jo pitkään luotettu perinteisen asevelvollisuusarmeijan toimivuuteen mahdollisten konfliktejen edessä. Poliittisessa keskustelussa on toisaalta väläytelty aina silloin tällöin mahdollisuutta siirtyä ammattiarmeijaan, mutta tuumasta ei ole toistaiseksi ryhdytty toimeen. Kysymys kuuluukin: "Tulisiko Suomen seurata Länsi-Euroopan maiden tietä kohti modernia ammattiarmeijaa, vai luottaa vanhaan tuttuun malliin?"

Asevelvollisuusarmeijan hyötyinä on perinteisesti pidetty sen edullisuutta, isänmaallisuutta, kansanterveydellisiä vaikutuksia, yhteenkuuluvuuden tunteen korostumista ja yhteisvastuuta. Lisäksi monien sotatieteilijöiden mielestä suuri reservi takaisi asukastiheydeltään pieneen Suomeen kattavan puolustuksen Lapista aina Hankoon asti. Suomen ponnistelut talvi- ja jatkosodissa ovat jättäneet positiivisen kuvan korkean moraalin isänmaallisesta asevelvollisuusarmeijasta useimpien kansalaisten mieliin. Suomalaisten kesken onkin siis hyvinkin syvälle juurtunut konsensus nykyisestä asevelvollisuusmallista.

Asevelvollisuusarmeija on kuitenkin moraalisesti kyseenalainen puolustusratkaisu. Se määrää kaikki 18 vuotta täyttäneet terveet miehet suorittamaan asepalveluksen ennen 30. ikävuottaan, sitoen heidät reserviin. Vaihtoehtona on usein "rangaistukseksi" tulkittu siviilipalvelus, jonka kesto - 362 vuorokautta - on keskimääräistä asepalvelusta pidempi. Velvollisuudesta kieltäytyminen taas johtaa etsintäkuulutukseen ja pidätykseen, joka tietää vankeutta.

Länsimaiseen liberaaliin traditioon perustuvasta oikeudenmukaisuuskäsityksestä tarkastellen asevelvollisuuden pakkoluonne loukkaa törkeästi yksilönvapautta, jolloin se voidaan tulkita pakkotyöksi, eli tietynlaiseksi orjuudeksi. Sen sijaan palkanmaksuun perustuva ammattiarmeija on yksilövapauden mukainen ratkaisu, sillä se perustuu vapaaehtoisiin sopimuksiin. Palkka-armeija on myös tasa-arvoisempi vaihtoehto, sillä tällä hetkellä asevelvollisuuden takia hukattu potentiaalinen työskentely- ja opiskeluaika, koskee vain miehiä. (Suomessa on myöskin korkeat valmistumisajat.)

Lisäargumentteja palkka-armeijan puolesta tuo nykyaikaisen sodankäynnin luonne: nykyaikaisissa sotilasoperaatioissa yhä enemmän ja enemmän ratkaiseva tekijä on laatu määrän sijaan. Siinä missä ennen sodat ratkaistiin suurien joukkojen marssittamisella vihollisen maille, ratkaistaan sodat nykyisin iskemällä pienemmillä huippuvarustetuilla joukoilla strategisiin keskuksiin, tai vaikkapa kaappaamalla tietoliikenneyhteydet ja hallituksen edustajat. Palkka-armeija olisi siis määrällisesti pienempi sotilasjoukko, joka kuitenki olisi paremmin varustettu ja ammattitaitoisempi.

Asepalvelustyypin pohtimisessa yksi keskeinen tekijä on myös kustannuskysymykset. On todennäköistä, että palkka-armeija kävisi jonkin verran kalliimmaksi - jopa lyhyemmät valmistumisajat huomioon ottaen - kuin asevelvollisuusarmeija, mutta toisaalta se olisi oikeudenmukaisempi, tasa-arvoisempi sekä tehokkaampi ratkaisu. Siirtymisen rinnalla sotilaallinen liittyminen Natoon toisi Suomelle mahdollisuuden tilata hi-tech kalustoa Nato-maista helpommin. Myöskin turvatakuut pitäisivät huolta siitä, että Suomessa riittäisi pienempi oma armeija, jonka avuksi tulisi muiden Nato-maiden joukkoja tarvittaessa.

Kaikkiaan on olemassa hyvin erilaisia perusteluja ja erilaisia malleja ylläpitää puolustusvoimia Suomessa. Tämän kannanoton tarkoitus on kuitenkin korostaa seikkoja, jotka tukisivat yksilönvapauden kunnioitusta, eli asenteita jotka eivät lähtökohtaisesti hyväksy pakon käyttöä muita ihmisiä kohtaan. Palkka-armeijan käyttö olisikin paras ratkaisu hoitaa Suomen puolustus tulevaisuudessa, kun huomioon otetaan nykyaikaisen sodankäynnin luonne, sekä puolustusmallien moraalinen oikeudenmukaisuus.

"Onko valtio puolustamisen arvoinen, mikäli sen kansa ei sitä itse vapaaehtoisesti tee?"

Teksti on julkaistu aiemmin 4.5.2010 Länsiväylän "Paikalliset kumppanit" -palvelussa, jonka jälkeen tekstiä on uudelleenmuotoiltu.